Intiaanisokeri

Mainitsinkin jo aiemmin, että Insinööri, Käly ja Koda toivat keltaiseen keittiöön mielenkiintoisen rasian. Rasia sisältää intiaanisokeria, josta olen ehkä kuullut joskus jotakin, mutta ei ole mitään hajua mitä se oikeastaan on, mitä sillä voi tehdä ja miten se eroaa tavallisesta sokerista. Innosta piukeana tutkimaan siis, tällaiset uudet ruokatuttavuudet kun saavat Sherlock Martinan liikkeelle alta aikayksikön.

Kuten kaikki varmasti tietävätkin, niin kaikkia tuntemattomia jauheita pitää heti ensimmäiseksi maistaa. Näin tein minäkin. Ruskea jauhe ei maistunut oikein miltään, tai ehkä joltakin, mutta koska kirjallinen lahjakkuuteni on mitä on, en osaa kuvailla makua sen tarkemmin. Miedohko se oli, eikä läheskään yhtä makea kuin tavallisen kidesokerin maku, eli Flavor Flav! Ja kello kaulaan.. Tuoksusta ja ulkomuodosta tuli etäisesti mieleen salmiakkijauho.



Seuraavaksi sivistin itseäni netissä, ja olenkin nyt niin viisas, että voin kertoa teille kaiken intiaanisokerista. Niin varmaan joo, mutta jos nyt edes jotakin: Intiaanisokeria voi käyttää kuten tavallista sokeria, mutta sitä lisätään enemmän. 2 desilitraa kidesokeria vastaa noin 2,5 desilitraa intiaanisokeria.

Inkkarien sokeri on myös paaaljon terveellisempää kuin tavallinen sokeri. Sen hellävaraisen valmistusprosessin aikana yritetään saada säilymään kaikki mahdolliset vitamiinit, kivennäisaineet sun muut hyvät jutut, joita ystävämme sokeriruoko sisältää. Intiaanisokeria ei kiteytetä, eikä siihen työnnetä lisä- tai säilöntäaineita. Joidenkin lähteiden mukaan inkkarisokeria voi käyttää laihdutukseen, urheilusuorituksista palautumiseen ja jos vaikka mihin. Jokainen päättäköön itse uskooko vai ei.

Meikätyttö innostui uudesta kaveristaan niin, että ripotteli intiaanien sokeria heti riisipuuron päälle ja sotki mukaan pirtelöön, johon tuli myös kirsikoita, hunajamelonia, vaniljajätskiä ja maitoa. Nam, oli hyvää. Löysin intiaanisokerin nimikkosivustolta myös reseptejä, joissa uusi ystäväni on pääosassa. Sinne siis kun seuraavan kerran leivotuttaa.


Pirtelö ennen maidon lisäämistä ja sauvasekoittimen väkivaltaista syliä..


..ja tässä hän on valmiina naaatiskeltavaksi.

"Intiaanit hiipii,
vartijoina käy,
sotahuuto kiirii,
vaikkei ketään näy.

Viiuviiuvihhihhihhih, viiuviiuvihhihhihhih,
erämaasta tuuli tuo huudon vaienneen."
(Martti Piha - Intiaanin sotahuuto)

Tää oli yks mun lemppareista ala-asteella, varsinkin toi VIIUVIIUVIHHIHHIHHIH -kohta. Voi miten kauniisti sen aina musatunnilla ilmoille rääkäisin..

Pippuria, suolaa ja basilikaa..

..suklaassa. Outoa, sanon minä. Ja juuri siksi näitä pitääkin maistaa. Kyseessähän on siis Karl Fazer Exclusiven uudet (tai uudehkot) sirot suklaapatukat, joiden makuvaihtoehdot eivät ole sieltä totutuimmasta päästä.



Olen hämmästellyt ja kummastellut näitä jo tovin jos toisenkin, mutta vasta tänä aamuna uskalsin napata patukat kaupan hyllyltä mukaani töihin. Ja pakkohan näitä oli heti päästä maistamaan, joten patukat auki!

Tumma suklaa, jossa on sitruunan kuorta sekä aavistus pippuria pääsi ensin kokeiltavakseni. Eikä kyllä kovin hyvin alkanut tämä kokeilu, sillä suklaa aiheutti aikamoiset pesuainefibat. Vähän niin kuin fairya, tummaa suklaata ja hajuvettä olisi suussa. Ei hyvä, mutta kyllä minä silti koko patukan aion syödä. Tumma suklaa on nimittäin terveellistä (sanoi hän, joka itseään huijasi).

Seuraavaksi nappasin palan valkosuklaata, mansikkaa ja basilikaa. Odotukset olivat tumman suklaan jälkeen hyvin alhaiset, varsinkin kun valkoinen suklaa ei yleensä kuulu suosikkeihini. Vaan nytpä kuuluu, tämä oli nimittäin ihanan pehmeän makuista, mansikkaista ja kesäistä. Sopii ihanasti tähän aurinkoiseen aamuun, josta ei muuten ole yllätyksiä puuttunut.

Sallinette jälleen kerran sivuraiteille harhautumiseni, mutta on aivan pakko hieman naureskella kun yöllä unissaan seikkaileva Martina on tehnyt comebackin pitkän rauhallisen kauden jälkeen. Aamulla nimittäin roskiksesta löytyi taloussuklaan paperit ja pari jäljelle jäänyttä suklaapalaa oli kadonnut jäljettömiin. Mahaani arvatenkin, vaan enpähän muista kyseisestä herkutteluhetkestä yhtään mitään. Eikä ne aamuyllärit siihen loppuneet, sillä ennen junalle lähtöä sain hetkeksi luokseni mieluisan yövuorosta tulleen yllätysvieraan.

Jatketaanpas sitten taas suklaalla, sillä vielä on sokerina pohjalla pistaasilla sekä suolalla maustettu maitosuklaapatukka. Tämä oli ehkä parasta (tai sitten se valkosuklaa, hmm, en taaskaan osaa päättää..), sillä maitosuklaa on suklaiden kuningas ja pistaasit toivat tähän patukkaan pähkinäsuklaisen tunnun. Suolan en huomannut ainakaan häiritsevän, vaikka kyseistä verenpaineen nostattajaa yleensä välttelenkin. Luulisi siis että minä jos joku maistaisin suolan pieninäkin määrinä, mutta ehei, tätä suklaata se ei ainakaan ole onnistunut pilaamaan.

Kaikenkaikkiaan siis kivoja kavereita nämä patukat. Tumman suklaan jätän jatkossa suosiolla hyllylle, mutta valko- ja maitosuklaata saatan hyvinkin napata mukaani kun seuraavan kerran on pikkusuklaahimo. Kunhan nyt vaan en lähde unissani näitä metsästämään, hieman nimittäin pelottaa koska yölliset seikkailuni laajenevat kodin ulkopuolelle.. Siellä sitä sitten ollaan yövaatteissa Alepan oven takana, tai vielä pahempaa, Alepan suklaaosastolle murtautuneena. Uskoisivatkohan poliisit selitykseni unissakävelystä?

Suolaiset muffinssit

Euroviisuevääksi tein mutakakun ja vuohenjuustosuorakaiteiden lisäksi suolaisia muffinsseja, jotka ovat erittäin näppärää juhla-, piknik- ja muuten vaan tarjottavaa. Suolaiset muffinssit on helppo ja nopea valmistaa ja niitä voi syödä niin uunilämpiminä kuin kylminäkin. Muffinsseja voi myös varioida loputtomiin, sillä taikinan sekaan voi hyvillä mielin heittää kaikki mahdolliset jääkaapista löytyvät jämät. Enää tarvitaan vain helppo perustaikinaohje ja kappas vaan, tässäpä sellainen olisi:

- 4 dl vehnäjauhoja
- 2 tl leivinjauhetta
- 1/2 tl suolaa
- 2 dl maitoa
- 2 kananmunaa
- 75 g voita

Ensinnäkin tarvitset kaksi kulhoa, joista toiseen sekoitat kuivat aineet, eli vehnäjauhot, leivinjauheen ja suolan. Toisessa kulhossa taas sekoitat yhteen maidon, kananmunat ja sulatetun voin. Tyrkkää kulhojen sisällöt keskenään pussauskoppiin ja lisää haluamasi täytteet kopissa syntyneen taikinan sekaan. Lusikoi taikina muffinssivuokiin ja työnnä 200 asteiseen uuniin 20 minuutiksi. Helppoa ku mikä! Jopa minä osasin! Vielä kun olisi sellainen ihana silikoninen muffarivuoka, paperiset kun tuppaavat menemään ruttuun ja rumaksi.

Keltaisessa keittiössä taikina jaettiin vielä kahteen osaan, sillä olisihan se nyt ollut tylsää jos muffinsseja olisi ollut vain yhtä makua. Ja nyt pääsin turvallisen perusratkaisun lisäksi kokeilemaan erikoisempaakin täyteyhdistelmää. Perinteisiin kinkku-juustomuffinsseihin tuli, ylläripylläri, kinkkusuikaleita ja eetamiva. Olisitko arvannut? Kreikkalaistyylisiin muffareihin taasen sekoitin fetaa, kalamata-oliiveja, pinaattia sekä valkosipulia. Hyvin toimi molemmat maut, enkä kyllä millään osaa valita kumpi oli parempaa. Ehkä kreikkalaiset kun niissä oli kuitenkin valkosipulipulipulia. Toisaalta kinkku-juustokin on aina hyvää. Hmmm..


Kreikkalaisten muffinssien täyte..

..ja kinkku-juusto.

Hehän ovat kuin kaksi taikinaa.

Valmis! Tässä poseeraavat kreikkalaiset muffinssit. Kinkku-juustoista löytyy kuva postauksen yläpäästä.

Mitä kaikkea netistä saakaan ilmaiseksi! Klikkaa tästä

Liquid hot chocolate

Lupasinkin jo euroviisuilujen yhteydessä lisätä tänne plokiini ihanan sulan, suklaisen, ällömakean mutta maistuvan mutakakun reseptin, ja pitemmittä puheitta, tässä tulloopi hän:

- 200 g taloussuklaata
- 200 g voita tai margariinia
- 4 kansmuns
- 2 dl sokrua
- 2,5 dl vehnäjauhoja
- 1 tl leivinjauhetta

Sulata voi ja suklaa kattilassa, mikrossa, vesihauteessa tai mikä ikinä onkaan sinulle mieluisin tapa. Sulamista odotellessasi voit voidella irtopohjavuoan ja laittaa uunin lämpenemään 200 asteeseen. Haistele ihania sulan suklaan tuoksuja, ja nosta valmis voisuklaaseos jäähtymään siksi aikaa kun vatkaat kananmunat ja sokerin vaahdoksi.

Sekoita leivinjauhe jauhojen sekaan, lisää voi ja suklaa kananmunasokerivaahtoon ja sekoita kuin mikäkin vipatuu. Tai no, ei sitä nyt niiiiin kovasti tarvitse sekoittaa.. Seuraavaksi on jauhojen vuoro. Lisää jauhoja pienehköjä määriä kerrallaan taikinaan, sillä jos läväytät kaiken kerralla kulhoon ja alat sekoittaa niin a) saat aikaan ilmassa pölisevän jauhopilven b) ittuunnut kun taikinaa on niin vaikea sekoittaa ja c) taikinasta ei tule yhtä tasaista kuin jos lisäilisit jauhoja vähän varovaisemmin.

Kaada taikina aiemmin voitelemaasi vuokaan, tyrkkää vuoka uuniin 10-15 minuutiksi ja nuole sillä aikaa antaumuksella taikinakulho sekä värkki jolla taikinaa sekoitit. Et nimittäin pääse maistamaan valmista kakkua ihan heti, sen kun pitää antaa hieman jähmettyä uunin jälkeen. Äläkä suotta pelästy kakun löysää olomuotoa, sillä uunista tullessaan sen kuuluukin olla hyllyvä kuin ison ihmisen takalisto (terveisiä vaan omalta muhkultani). Jähmetyttyäänkin kakun keskustan kuuluu olla mutaisen löysä, melkein jopa raaka, sillä juuri tästä ihanasta tahmeasta keskuksesta kakku on saanut mutaisen nimensä. Minä hylkäsin kakkuseni suosiolla jääkaappiin seuraavaa päivää odottelemaan, mutta eiköhän sitä voi maistella jo parin tunnin päästä jos himo iskee.

Keltaisessa keittiössä mutakakkua syötiin sulatettujen pakastevadelmien, vadelmakastikkeen (jonka ohje löytyy täältä) sekä minttu- ja vaniljajäätelön kanssa. Jotakin raikasta onkin hyvä hommata kakun kaveriksi, se kun tuppaa olemaan melkein liiankin makeaa ihan yksinään. Jäätelöä, kermavaahtoa, marjoja tai vaikkapa vaniljakastiketta kaveriksi niin takaan että kakku katoaa pian jääkaapista ja löytyy vyötäröltäsi ennen kuin huomaatkaan. Ah, mikä tehokas myyntipuhe.. Syökää mutakakkua, se lihottaa.

Waiting in Memphis..

Kävimme tutustumassa Kampin Memphisiin ennen odotettua matkakuumeen nostattamista Enkelien ja demonien seurassa. Aikaa elokuvan alkuun oli tunti kun astuimme sisään ravintolaan, ja ajattelimmekin että ehdimme hyvin hilppaista syömisen jälkeen vielä irtokarkkikauppaan ja siitä Tennispalatsiin. Ajattelimme väärin. Ei ollut nimittäin ihan sieltä nopeimmasta päästä tuo Memphisin palvelu.. Odottelimme ensin kymmenisen minuuttia tarjoilijaa ottamaan tilauksemme ja tuomaan vettä rikkinäisessä kannussa. Tämän jälkeen saimme odottaa ruokiamme vielä reilusti yli puoli tuntia pikkuhiljaa ittuuntuen mahassa murisevasta nälästä ja päässä pyörivästä "Mä en ehdi syödä!" -paniikista.

Odottavan aika on pitkä joo, mutta ei se nyt ihan näin pitkä ole. Päätimmekin lähteä pikasapuskalle Mäkkiin kun leffaan oli enää vartti aikaa. Perseet olivatkin jo irti penkistä kun ruoat vihdoin suvaitsivat tulla. Viime hetkellä. Tässä vaiheessa otti jo päähän ihan riittävästi, eikä tarjoilijan meille selin mumisema "Siellä on vähän jonoa" paljon auttanut. Ei odottaminen minua muuten haittaa, mutta silloin kun on kiire johonkin ja olisi pakko ehtiä syödä ennen sitä, alkaa toisten ihmisten hitaus ihan tosissaan raivostuttaa. Eikä voida edes anteeksi pyytää. Pieni sana olisi tuossa tilanteessa pelastanut paljon.

Kuvaa annoksistamme en sattuneesta syystä ottanut, vaikka kamera oli kerrankin mukana. Voin kuitenkin kertoa, että ukkelin tilaama Open State Burger oli kuulemma hyvää. Minä taasen tilasin Fruity Vege salaatin, johon listan mukaan kuuluu kevätkääryleitä, chilimarinoituja herkkusieniä, salaattia, tomaattia, kurkkua, marinoitua punasipulia, tuoretta ananasta, vesimelonia, suolapähkinöitä, makeaa chilikastiketta ja limejogurttia. Näitä kaikkia siis PITI olla, vaan eipä ollut, sillä sienet loistivat poissaolollaan. Prkl.

Ja jotta kaikki olisi täydellistä, kirveli jokin salaatissa, sipulissa ja kurkussa huuliani aivan jumalattomasti. Sehän nyt ei ole ravintolan syy, mutta täydensipä mukavasti persiilleen menneen ruokailumme. Ei ehditty edes irtokarkkeja ostaa, jotka kuitenkin ovat ihan MUST elokuvissa. Tennispalatsista kiireessä ostetut nacho cheddarin makuiset popcornit tosin olivat myös ihanaa leffaevästä, mutta en hehkuta sitä nyt tässä sen enempää, sillä tänään valitetaan, maristaan ja vingutaan siitä miten P****SKAA kaikki oli.

Kaikesta huolimatta tämä aasiakas on valmis antamaan Memphisille toisen mahdollisuuden joskus tulevaisuudessa, kunhan aika ehtii hieman kullata muistoja. Tuolloin pidän huolen ettei minulla ole seuraavaan kolmeen tuntiin mitään pakollista menoa ja tilaan vaikkapa hyväksi todetun hampurilaisen ja haen tiskiltä juomaa. Tarjoilijaa on nimittäin ihan turha jäädä odottamaan. Salaatit jääköön tästedes keittiöön, vaikka kevätkääryleet ja limejogurtti olivatkin hyviä.

"Then I'm walking in Memphis

I was walking with my feet ten feet off of Beale

Walking in Memphis

But do I really feel the way I feel?"

(Bruce Springsteen - Walking in Memphis)

Grilliherkkuja ja kova ääni!

Sunnuntaina oli hieno sää. Jopa niin hieno, että niskalenkkitoppini teki oikein tyylikkäät palamis-/rusketusrajat ihooni vanhojen bikinirajojeni seuraksi. Kyllä nyt kelpaa olla kun kaula-aukosta vilkkuu rivi punaisia ja valkoisia raitoja. Todella tyylikästä, uskokaa pois.. Aurinko pääsi tarttumaan säteineen ihooni ihan huomaamatta kun katselimme Nurmijärvellä ohi pörähteleviä autoja, jotka pitivät kovaa ääntä. Jotkut jopa paukkuivat aivan kuin olisi ollut ilotulitusraketteja pakoputkessa.. Aika hurjaa.

Löysin joukosta lemppariautonkin. Se oli se musta, jossa oli vähän hopeaa ja josta tuli kova ääni. Turkoosikin oli kiva väriltään, mutta muuten se oli ihan tyhmä ja ruma. Kuten voitte päätellä, olen todellinen asiantuntija mitä autoihin tulee. Ei ne miehet mitään tiennyt, kurkistelivat vaan konepeltien alle vaikka siellä on vain rumia möhkäleitä, putkiloita ja muuta tylsää, sekä höpöttivät joistakin koneista ja päästelivät suustaan numerosarjoja, jotka eivät tarkoita yhtään mitään. Höh, todellinen asiantuntija arvostelee autoja värin, kyljessä olevien mainosten sekä kuljettajan nimen perusteella. On pojilla vielä paljon oppimista minuun verrattuna..

Kolmen tunnin ulkoilun, rallimakkaran ja parin metrilakun jälkeen pääsin änkemään itseni kunnon grillisapuskojen ääreen. Ekan kerran tänä kesänä, ihanaa, kiitos vaan ukkelin vanhemmille sekä heidän grillilleen! Sillä aikaa kun toiset valmistelivat grillisapuskoja, tuhisin minä peiton alla päiväunilla niin kuin kunnon vieraan kuuluukin. Ne euroviisuvalvomiset ja ulkoilma väsyttivät minut niin kovin, etten oikeasti meinannut pysyä hereillä edes seistessä. Pakkohan ukkelin oli laittaa minut nukkumaan että jaksan sitten syödä kun grillattavat ovat valmiit.

Ja grillattaviahan riitti! Oli makkaraa, perunaa, lihavartaita, kesäkurpitsaa, paprikaa, sipulia, maissia, herkkusieniä, valkosipulia jajaja.. unohdinkohan nyt vielä jonkun.. No kuitenkin, paljon kaikkea hyvää ilmestyi lautaselleni ja vaikkei minulla ollut edes erityisen nälkä, ahmin lautaseni tyhjäksi hyvällä ruokahalulla. Grilliruoka vaan on niin ihanaa ja maistuu kivasti kesältä!

"I'm in love with a fairytale.."

Viisujen ohessa popsittiin muun muassa näitä etelän hetelmiä

Niinhän siinä sitten kävi, että Norjan ällösöpö poika vei viisut kotiinsa ja rikkoi samalla Lordin piste-ennätyksen. Perhanan nulikka! Suomen komeaakin komeampi (??) Waldo ahavoituneen ihonsa kanssa löytyi sen sijaan hyvinkin tutulta paikalta, vaikka meidän viisustudiomme äänestyksessä Suomelle tulikin ykkössija. Kuinkas nyt noin. Kukaan meistä ei varmastikaan ollut puolueellinen, vaan kymppirivistö tuli puhtaasti hyvän biisin, monimutkaisen koreografian sekä upeiden laulusuoritusten (jotka eivät ainakaan olleet ylävireisiä) ansiosta.

Aina oikeassa oleva ja asiantunteva raatimme rankkasi Suomen jälkeen parhaiksi viisuiksi Islannin, Maltan, Azerbaidzanin, Bosnia-Hertsegovinan ja Ukrainan kipaleet. Norja löytyi jaetulta kolmanneltatoista sijalta Albanian kanssa ja kolme p*skinta viisuilijaa mielestämme olivat Saksa, Ranska sekä Armenia. Omat suosikkini olivat Islanti, Viro, Kreikan napapaita-Sakis sekä tietenkin se Suami. Myös Romania, Azerbaidzan ja Bosnia-Hertsegovina saivat minulta hyvät pisteet.

Viisuevääksi väkersin suolaisia muffinsseja, vuohenjuustoneliöitä, mutakakkua sekä hedelmätarjottimen. Niiden lisäksi popsimme Insinöörin, Kälyn ja Kodan mukanaan tuomia nachoja, salsaa sekä juustodippiä. Ja ainiin, Espoon porukka toi keltaiseen keittiöön myös viiniä sekä erään mielenkiintoisen purkin, josta lisää myöhemmin.. Ukkeli taasen toi mukanaan alkujuomaksi nauttimamme skumpan sekä ihanan keltaisen ruusun. Khihihi, oli ihan pakko päästä lesoilemaan kun mä sain hei kukan hei!

Muffinssien ja mutakakun reseptit lisään myöhemmin omina postauksinaan, mutta suuren suosion saavuttaneiden vuohenjuustoneliöiden salaisuus paljastettakoon nyt heti kohta. Suosioon neliöt pääsivät maukkautensa lisäksi myös siksi, että ne on järjettömän helppo valmistaa. Tarvitset vain:

- voitaikinaa (pakastealtaasta löytyy jos ja kun et jaksa valmistaa itse)

- vuohenjuustoa

- vihreää pestoa (tai miksei punaistakin)

- hunajaa

- pinjansiemeniä

- rucolaa

Leikkaa voitaikinalevyt kahteen, kolmeen tai neljään osaan. Minä leikkasin kolmeen. Levitä jokaiselle pikku taikinalevylle pestoa sekä vuohenjuustoa ja tyrkkää heidät uuniin 225 asteeseen. Ota pois kun näyttää valmiilta. Asettele neliöt (tai suorakaiteet, tai minkä muotoisia nyt ikinä teitkään) rucolapedille, lorauta hunajaa päälle ja ripottele kuivalla pannulla paahdettuja pinjansiemeniä sekaan. Jos syömäreiden joukossa on pähkinäallergikkoja, tarjoile siemenet varmuuden vuoksi erillisessä kipossa.

"I'm in love with a fairytale

even though it hurts.

'Cause I don't care if I loose my mind

I'm already cursed."

(Alexander Rybak - Fairytale)

"This is our night, fly, to the top baby"

Nyt on pakko aloittaa etiketin vastaisesti suoraan jälkkäristä, sillä katsokaa nyt hei miten kivan näköisen annoksen olen kerrankin saanut aikaiseksi. Eikä siinä vielä kaikki, sillä jälkkäri myös maistui aivan uskomattoman hyvälle. Sanokaa pliiis ettei kukaan ole aiemmin keksinyt yhdistää valkohomejuustoa, vadelmasorbettia, hunajaa ja pinjansiemeniä niin saan ottaa kaiken kunnian tästä mahtikeksinnöstä itselleni. Osa kunniasta ja maineesta täytyy tosin tyrkätä Vellipojan suuntaan, sillä hänen vuohenjuuston ja mangosorbetin yhdistelmästä tämäkin ajatus sitten lähti.

Olen joskus aikaisemminkin ennen blogiajan alkua yhdistänyt vadelman ja valkohomejuuston hyvin tuloksin, joten tiesin ettei tällä sorbettikokeilullakaan voida ihan metsään mennä. Hieman silti epäilytti juuston, jätskin ja siementen yhdistelmä, vaikka erikoiset jutut ovatkin yleensä mieleeni. Niin oli nytkin ja epäilys lensikin vauhdilla nurkkaan heti ensimmäisen lusikallisen kohdalla. Miten voikin maut osua näin hyvin kohdalleen. Ihanaa! Tätä lisää.

Jos et usko niin kokeile itse: Paahda pinjansiemeniä pannulla, lurauta lautaselle hunajaa ja läväytä sen päälle pallo vadelmasorbettia sekä pari palaa valkohomejuustoa. Ripottele pinjansiemenet annoksen päälle, koristele muutamalla vadelmalla ja lisää vielä vähän hunajaa. Helppoa ja niiiin hyvää. Kyllä näillä eväillä jaksaa kuunnella jopa Liettuan Koop Arposen ujellusta.

Euroviisujen toinen semifinaali oli siis eilen ja tämä tyttö valvoi jälleen silmät ristissä reilusti yli nukkumaanmenoaikansa (joka on siis yhdeksältä, kuten kaikilla pienillä tytöillä kuuluukin olla). Tämänkin finaalin seuraaminen aloitettiin parsalautanen sylissä, aivan kuten tiistainenkin euroviisupläjäys.



Tällä kertaa keitin vihreitä kavereitani vain noin viisi minuuttia, sillä loppukypsyminen tapahtui uunissa. Ennen uunia parsat saivat ympärilleen prosciuttoa sekä raastettua juustoa. Valmiiden parsojen alle lorahti toimivaksi todettua sitruunaöljyä ja sitten oltiinkin jo valmiita herkuttelemaan. Pidin tästä ehkä vieläkin enemmän kuin parsasta ilman uunia ja juustoa, vaikka tämä annos maistuikin mielestäni paljon suolaisemmalta. Korostuukohan prosciuton suolaisuus jotenkin uunissa? Jos siellä olevat Hannu ja Kerttu lisäävätkin salaa suolakiteitä ruokaani? Mokomat kakarat!

Mokoma kakara oli myös Norjan Alexander Rybak, jolle lavakarismaa on suotu aivan järjettömät määrät. Enemmän jopa kuin kreikkalaiselle jumalalle Sakis Rouvasille ja se on jo aika hyvin. Molemmat herrat pääsivätkin jatkoon, toisin kuin me Slovenian edustajat. Jousikvartetti Quartissimo ei ollut kovin innoissaan joutuessaan soittamaan introa ikuisuuksien ajan, kun minä vaan ihan vähän unohduin heilumaan valaistun seinän taakse. Vasta ihan lopussa tajusin tulla kajauttamaan ilmoille parit Feeling freet in this love symphonyt, mutta se ei enää auttanut: Quartissimo feat. Martina tippui jatkosta. Sori pojat.

"See on tee nad rändavad nii päevast päeva
See on tee nad rändavad siis ajast aega
See on tee ta nähtamatu rajana kulgeb
Nende ees ta ootab kui riskida julged"
(Urban Symphony - Rändajad)

Ja kaikki ymmärtää mitä Viron inkkarilla on sanottavanaan.. "Se on tee ja räntäjaakko niin päivästä päivään ja siis ajasta aikaan, rajana kulkee ees taa ja ottaa riskin julkeen." Näin mä sen ymmärsin. Ja ymmärsin myös että täähän on jumaliste hyvä biisi, vaikka nimen perusteella odotinkin jotain rumaa, rämisevää ja ehkä vähän niljakastakin.

"The balkan girls they like to party like nobody like nobody.."

Euroviisut on yksi keltaisen keittiön kevään odotetuimmista tapahtumista. Vappu, äitienpäivä tai edes omat ylppärit aikoinaan eivät olleet yhtään mitään verrattuna Euroviisuhuumaan, joka alkaa viimeistään Ylen esikatseluvideoista ja huipentuu lauantain viisufinaaliin. Finaalia katsotaan tietenkin hiirenhiljaa Euroviisu-alttarin äärellä television äänet täysillä muiden viisufanien seurassa. Yleensä olen ainut nainen miespuolisten fanien sekä heidän poikaystäviensä keskellä, ellei niitä paria drag queenia lasketa naisiksi.

Joo, taisi mennä liioittelun puolelle, mutta kyllä Euroviisut ihan oikeasti on odotettu juttu ja mukavaa viihdettä varsinkin porukalla katsottavaksi. Ja kyllä siellä viisufanien seassa on joskus näkynyt muutama heteromieskin. Oikeesti on. Tiistai-illan semifinaaleista meikätyttö innostui luvattoman paljon ja jännitti ihan liikaa Suomen ja parin muun suosikin finaalipaikan puolesta. Miksi muuten viisuista pitää aina tehdä niin tarttuvia? Nytkin päässäni soi pari ensimmäisen semifinaalin viisua päällekkäin, eikä kuulkaa ole yhtään kaunis kakofonia, kun Ruotsin Malena ulvoo Armenian tyttöjen Jan Janin kanssa samaan aikaan. Väliin vielä Islannin Yohannan Is it true? -uteluja niin kylläpä menee älämölöksi.

Mutta siis niihin viisueväisiin, ruokablogista kun on kuitenkin kyse. Tein ensimmäisen kerran parsaa ihan itse, ja oli kuulkaa yllättävän helppoa ja hyvää. Olen jostakin syystä pelännyt parsan valmistamista luullen että se on kovinkin vaikeaa, mutta ehei! Lyön vetoa että jopa Moskovan viisujen ällöttävä vinonenäinen miesjuontajakin osaisi keittää parsan!



Ostin siis nipun vihreää parsaa, huuhtelin pötkylät enkä kuorinut niitä, vaikka niinkin voisi tehdä jos haluaisi. Katkaisin jokaisesta parsapötköstä puumaisen kantaosan pois, laitoin veden kiehumaan ja laitoin parsat sinne pystyyn. Osa kaatui ja olin kuulevani joukosta hennon äänen laulavan: "I'm falling, I'm falling, I just can't believe it, I'm falling, I'm falling down..". Mahtavaa, jopa parsanikin kannustavat Waldo's peoplea! Ei ihme että finaalipaikka irtosi!

Joidenkin lähteiden mukaan parsan oikean keittoajan löytäminen on pilkuntarkkaa puuhaa, sillä liian kypsä parsa on vetistä ja raaka taas, no raakaa. Minä en moisista pelotteluista hätääntynyt vaan annoin vihreiden ystävieni hengailla kattilassa jotain viiden ja kymmenen minuutin väliltä. Hyvää tuli, ehkä sattumalta tai ehkä minulla vaan ei ole makuaistia, joka erottaisi hyvän ja pahan maun toisistaan. Olen epäillyt jälkimmäistä teoriaa ennenkin, sillä suuni mielestä lähes kaikki maistuu hyvälle.

Parsan kaveriksi ostin prosciuttoa, sillä olen kuola valuen katsonut reseptejä, joissa parsa kiedotaan ilmakuivattuun kinkkuun. Namm, maistuis varmaan mullekin.. Kinkkuparsanippuja tein siis minäkin, kolme parsaa per nippu ja reilusti prosciuttoa ympärille. Valmis. Ei kun eipäs olekaan, pirskotin nimittäin vielä hieman sitruunaöljyä valmiiden kääröjen päälle ja alle ja sivulle. Sitten on valmis.



Parsan ja prosciutton kaveriksi tein couscousia, mutta ei siitä sen enempää tällä kertaa. Palataan asiaan kun onnistun ryynien mittaamisessa paremmin.. Nyt en nimittäin mitannut ollenkaan veden enkä ryynien (tai mitä palluroita ne nyt onkaan) määrää, ja sain aikaan turhan vetistä ja mössöistä couscousia. Ei se makua haitannut, mutta kyllä sitä silti söisi mieluummin kivan näköistä ruokaa kuin rumaa riisipuuron näköistä höttöä, jossa on pari suolakurkkua ja muita rehuja seassa. Couscousjämille voisinkin omistaa pätkän Islannin viisusta:

"Is it true?
Is it over?
Did I throw it away?
Was it you?
Did you tell me
you would never leave me this way?"
(Yohanna - Is it true?)

Islanti oli muuten hyvä! Yksi parhaista jopa, vaikkei vinkubiisit yleensä kuulukaan suosikkeihini. Esikatselujen jälkeen en edes muistanut koko biisiä, mutta nyt se napsahti ihan puun takaa suoraan kuuloluihini. Nätin biisin lisäksi Islanti saa plussaa kauniista laulusolistista, toisin kuin eräs Ruotsi ja heidän äärimmäisen pelottava miehen näköinen Malena Ernmaninsa. Siinä meni oikeasti koko biisi ihan sivu suun kun kaikki keskittymiskyky suuntautui laulajan sukupuolen arvailuun. Nainen? Mies? Charlotte Perrelli jälleen?

Ja tänään illalla taas Semifinaalit.. Go Sakis!!

Maaukkoja

Maaukot eli jordgubbet ovat taas vallanneet muun muassa Rautatieaseman, jossa junalle viipottaessa ei voi välttyä myyntikojusta tulvivalta mansikan tuoksulta. Ihana kesän tuoksu, vaikkei mansikat vielä kotimaisia olekaan. Ne kun ovat ehdottomasti niitä parhaita. Ei nämä maahanmuuttajamansikatkaan toki pahoja olleet. Maku itseasiassa oli lähes yhtä hyvä kuin kotimaisissa, mutta miinusta tulee koostumuksesta, joka oli hieman kovempi ja kuivempi.

Osa mansikoista popsittiin ihan vaan pelkästään niin kuin kevään ensimmäiset mansikat kuuluukin popsia. Ei mitään turhia härpäkkeitä mukaan, vaikka suklaa ja kermavaahto sopivatkin jättehyvin maaukkojen kaveriksi. Vaniljajätskin kanssa mansikat aiheuttavat kivoja mummolafiboja ja tuovat mieleen muistoja lapsuuden kesistä. Mansikkamaito on joidenkin lapsuuden suosikki, mutta meillä sitä ei jostain syystä harrastettu. Mustikoista teimme joskus mustikkamaitoa, mutta mansikat syötiin aina sellaisenaan tai korkeintaan vaniljajätskin kanssa. Suklaa ja kermavaahto ovat tulleet kehiin vasta vanhemmalla iällä.

Kulhon pohjalle pyörimään jääneet mansikat pilkoin seuraavana aamuna myslin sekaan, ja voisin melkein sanoa että ne maistuivat paremmilta niin. Marjojen kovuus ei tuntunut enää ollenkaan, mutta ihana maku tuntui. Kun myslikin sattui vielä olemaan mansikan makuista, tuntui kevätaamuni ihan kesältä.

"Siinä täytyy olla rakkautta

Siinä täytyy olla unelmii

Mannapuuroa ja mansikkaa

Juuri oikeenlaista kemiaa

Sen täytyy joskus satuttaa

Sen täytyy voida naurattaa

Ei siitä muuten mitään tuliskaan

Ilman oikeenlaista kemiaa"

(Neon 2 - Kemiaa)

Ylläolevasta biisistä tulee mieleen niin ikään lapsuuden kesät ja se nimenomainen mummola, jossa syötiin aina mansikoita ja vaniljajäätelöä. Kerran matkalla mummolaan bussiimme tuli ikäiseni tyttö, jonka perään äitini lupasi katsoa ja varmistaa että hän jää oikealla pysäkillä pois. Ja kuinka ollakaan, alku-ujostelujen jälkeen minä maailman ujoin lapsi laulaa hoilotin uuden tuttavuuteni kanssa Neon Kakkosen Kemiaa koko hela matkan Helsingistä Mikkeliin.

Taisin yllättää itsenikin moisella rohkeudella, sillä minä todellakin olin hyvin ujo lapsi. Voi kanssamatkustajaraukkoja kun emme osanneet minkään muun biisin sanoja, vaan "Mannapuuroa ja mansikkaa" kajahti aina uudelleen ja uudelleen bussin etuosasta. Voi meitä pieniä paviaaneja.

Espoon Unidentified Flying Object

Olin lauantaina pahan paikan edessä, ja itseasiassa siellä sisälläkin, jos kirjaimellisesti ajatellaan. Jouduin nimittäin kohtaamaan pahimman pelkoni kun veimme äitimme ja pikkuveljemme syömään Haikaranpesään. Tiedättehän sen ufon näköisen vesitornin Espoon Haukilahdessa? Sinne korkealle ufon sisään minun piti nousta HISSILLÄ (apuva, apuva, aapuuva!) ja kylläpä taas pelotti! Mutta mitäpä sitä ei tekisi hyvän ruoan takia, ja olihan minulla kuitenkin oma rakas äitini tukena ehkä maailman pelottavimmassa paikassa. Tai no kolmanneksi pelottavimmassa, sillä vielä kankeampana kauhusta olen ollut Näsinneulan sekä Stadionin tornin hisseissä. Hyi kamala..

Ylhäällä rohkeaa hissillä kulkijaa odotti kuitenkin palkinto: Ruokaa! Paljon ruokaa! Kun pahin hissin aiheuttama käsien tärinä oli laantunut ponkaisin riemulla buffetpöydän herkkujen ääreen. Ja hei, jaksoin kerrankin panostaa jälkiruokaankin, vaikka yleensä olen jo alkupalapöydän jälkeen niin täynnä ettei jälkiruoasta voi edes haaveilla. Niin meinasin olla nytkin, mutta kun pääruoan jätti minimiin ja piti hieman taukoa annosten välillä, jaksoi jälkiruokakaapilla käydä kaksikin kertaa. Ja onneksi jaksoi, jälkiruoka oli nimittäin ihan parasta. Kaapillinen ihania juusto- ja muita kakkuja, hedelmiä, jätskiä, juustoja.. Omnomnom..


Alkuruokia piti käydä ottamassa parikin kertaa..


..ja antaa toisille ruokarauha kuvaamalla myös heidän lautasiaan.

Ai miten niin säälittävä tämä pääruokani..?

Iiihania jälkiruokia!

Ja naapurilautasen zoomailua jälleen.

Maisemat Haikaranpesässä olivat upeat pilvisestä säästä huolimatta. Ravintolan ulkopuolella on tasanne, jolla olisi voinut käydä ihailemassa Espoota, Helsinkiä ja Suomenlahtea haikaraperspektiivistä, mutta ikäväksemme pöytä tukki tiemme emmekä päässeet ulos. Höh. Mutta eipä siinä, näki sisältäkin hyvin merellä seilaavat Tallinnan laivat, purjelautailijat, piiput, vesitornit, kirkot ja sen mäen, jonka nimeä en saanut selville.

"Lapsuus se on, korvaamaton.

Paljon mä sain, siks kiitän sua vain.

Äidille vaan laulaa nyt saan,

äideistä parhaimman sain."

(Tuula Valkama - Äideistä parhain)

Neekerivadelma

Marjoja vappujuomia varten ostaessamme huomioni kiinnittyi pakastealtaan pohjalla nököttäviin boysenmarjapusseihin. Mikäs se tällainen marja oikein on? Nimi on tuttu ja muistan näitä jossain nähneeni ihan livenäkin (wou, ooks kateellinen?), mutta makukirjastostani en löytänyt mitään boysenmarjan kohdalta. Pussi siis mukaan ja google auki. Täytyyhän uudesta tuttavuudesta jotakin tietää ennen kuin sen työntää suuhunsa.

Kaikkitietävä valtiaamme Google ei oikein osannut päättää onko boysenmarja sama asia kuin karhunvatukka, karhunvatukan alalajike vai kenties vadelman, karhunvatukan sekä (Brooke) Loganmarjan risteytys. No samapa tuo, ei kai minua kuitenkaan oikeasti kiinnosta marjan sukupuu tai virallinen nimi, vaan se, miltä boysenmarja maistuu. Pussi auki siis ja marjaa naamariin!


Vadelma-boysenmarjacocktail

Sulatin pienen kasan vadelmaa boysenmarjojen kaveriksi ja lätkäisin molemmat kaverit lasiin hunajalorauksen kera. Ai että kun maistui hyvältä kuumassa kevätpäivän auringossa! Mitään suurta makueroa en huomannut marjojen kesken, mutta olisiko vadelma ollut hieman raikkaampi ja kirpeämpi, kun taas boysenmarjassa oli syvempi maku. Kai nyt makuakin on enemmän kun väriäkin on, hei DAA!

Mukava uusi tuttavuus siis tämä vadelman hyvin ruskettunut isosisko. Ai miten niin sisko eikä veli? No hei, mietipä nyt, ovathan marjat ihan selvästi naispuolisia. Senhän todistaa jo kaikenmaailman Marja-Siskot, Tertut ja Marja-Leenatkin (I'm sorry..). Vai miltä kuulostaisi lastenkirjassa seikkaileva herra vadelma? Ei toimi, johan lapset näkisivät painajaisia. Isosisko boysenmarja siis on, ja vieläpä neekeri. O-ou, mutta kuka on isä?

"Mitä kuuluu Marja-Leena?
Vieläkö sun ihanteena
on Beatles ja George Harrison.
Mitä kuuluu Marja-Leena?
Minä juomaan ratkenneena
olen yksinäinen ja onneton."
(Leevi and the Leavings - Mitä kuuluu Marja-Leena?)

Vappujämien hyväksikäyttö

Vappupäivän iltapala näytti keltaisessa keittiössä melko perinteiseltä:

On melkein turha edes mainita, ettei kaikki sapuska kadonnut vatsoihimme, sillä kaikkihan sen tietävät, että pirskeistä tuppaa jäämään aina jämiä ylitse. Se on kirjoittamaton sääntö. Ihan sama onko ruokaa hankittu paljon vai vähän, niin vaan aina käy, että osa jää syömättä.

Keltaisen keittiön jääkaapissa nökötti vapun jäljiltä muutama lihapulla, kolme vajaata rasiaa tuorejuustoa sekä perunasalaattia. Niille tarttis varmaan tehdä jotain. Koska meneillään on pastakausi, ja koska pasta on muutenkin aivan loistavaa kaapintyhjennysruokaa, tein vapun väsyttämistä kavereistani lihapullakastiketta pastalle. Kastike näytti valmistujaisissaan tältä:

Halkaisin ensin lihapullat puoliksi ja ruskistin niitä pannulla. Pastakin pääsi kiehumaan kokkauksen alkuvaiheessa, minulla ehkä jopa liian aikaisin, mutta eipä tuo ole niin vakavaa. Siinähän odottelivat sitten tovin muita. Kun lihapullat vinisivät ruskeina pannulla, pelastin ne lautaselle ja pilkoin pannulle sipulia, valkosipulia sekä jääkaapista löytyneitä kalamata-oliiveja. Kuullotin heitä hetken, jonka jälkeen lisäsin vettä sekä lihaliemikuution mukaan.

Vain lihapullat puuttuu. Ja pasta.

Kun liemikuutio oli kadonnut ja tehnyt veden ruskeaksi, lisäsin ruohosipulin (vai olikohan se sittenkin valkosipulin?) makuista tuorejuustoa sen verran kun hyvältä tuntui, eli pari ruokalusikallista. Annoin porista hetken samalla sekoitellen, että juusto varmasti sulaa joukkoon eikä kokkaroidu pohjaan. Sitten vaan mausteita sekaan, lihapullat mukaan kastikkeeseen, pastasta keitinvedet pois ja syömääään! Valmiin annoksen päälle lätkäisin vielä perunasalaatin jämät. Pääsinpähän siitäkin eroon.

Oikeasti juhlien järjestämisessä ehkä parasta on juuri tarjoiluista jäävät jämät, joita voi sitten haukata hyvällä ruokahalulla seuraavan päivän aamuna, päivänä ja ehkä jopa illallekin jää jotain. Mikäs sen mukavampaa kuin napostella herkkupaloja jälkiä siivoillessaan ja juhlista toipuessaan. Että eipä ne jämät oikeasti huono asia ole, vaikka saatoinkin antaa niin ymmärtää.

Maailman rumimmat pasteijat..

.. syntyvät ehdottomasti allekirjoittaneen näppärissä käsissä. Voi sitä sotkun ja epätoivon määrää kun väsäsin eräänä viikonloppuna jauhelihariisipasteijoita. Suurin syy leipomusten rumuuteen on varmasti taidoissani, mutta ihan hiukan voin syyttää myös huonoja välineitä. Esimerkiksi sellainen pullasuti olisi kätevä kananmunalla voitelemiseen, ettei uunissa pasteijoiden viereen ilmesty paistettuja kananmunia. Lusikalla kun lätkii niin kananmuna ei nimittäin levity ihan täydellisen tasaisesti, kokeiltu on..

Mutta ei se ulkonäkö vaan maku. Rumat pasteijanikin maistuivat niin hyviltä kuin jauhelihariisipasteijat nyt yleensä maistuvat. Eli herrrrkulliselta.. Ukkelikin santsasi näitä pitkin iltaa ja aamua kun olivat kuulemma hyviä. Pasteijat on. Ja sitäpaitsi kun käyttää valmista voitaikinaa ei jää kovin montaa asiaa mokattavaksi.

Ja reseptiin:

- paketti kaupan valmista voitaikinaa
- jauhelihaa
- riisiä (mä käytin puuroriisiä kun sitä oli eniten jäljellä)
- lihaliemikuutio
- sipulia
- valkosipulia
- mausteita
- kananmunaa



Aloita härdelli ottamalla voitaikinalevyt sulamaan ja keittämällä riisiä suunnilleen saman verran tai vähän vähemmän kuin jauhelihaa on. Minä lisäsin riisin keitinveteen lihaliemikuution makua tuomaan, mutta se ei ole ollenkaan välttämätöntä.

Pilko sipuli ja kuullota sitä pannulla. Heitä mukaan jauheliha ja valkosipulia. Mausta millä haluat, kunhan maustat ja reippaasti. Liha saa nimittäin olla pelkästään maistettuna hieman liiankin vahvan makuista, sillä maun terävin kärki pehmenee kuitenkin riisin ja taikinan seassa.

Minä heitin jauhelihasipuliseokseeni ainakin valko- ja mustapippuria, valkosipulichilikastiketta sekä hieman grillausmaustetta. Mukaan meni ehkä jotain muutakin, ei voi enää muistaa, eikä sillä niin väliäkään ole, sillä tosikokki maustaa aina tilanteen, oman makunsa ja maustekaapin sisällön mukaan. Eli fiilispohjalla mennään hyvät ystävät.

Sekoita riisi jauhelihan kanssa sikin sokin sekaisin. Kauli, kaulitse (tai miten tuo verbi taipuukaan) voitaikinasta hippasen ohuempaa, ja leikkaa siitä kauniita neliöitä. Rumatkin kelpaavat, kokeiltu nimittäin on.. Laita jokaisen neliön keskelle pieni kasa täytettä, ja nyt tarkoitan todellakin pienehköä kasaa, sillä liian iso määrä tursuilee ylitse, eikä pasteija mene kiinni nätisti. Kokeiltu on sitäkin.. Ainiin, jos uuni ei ole vielä päällä niin laita se nyt hyvä ihminen jo lämpiämään 225-asteeseen.

Taita pasteijat kiinni kolmiomaisiksi. Voitele tai roiski teelusikalla hieman kananmunaa taikinan reunoihin jotta pasteija pysyy paremmin kiinni. Survo vielä reunat haarukalla lyttyyn niin varmasti pysyy. Tämänkin voit yrittää tehdä kauniisti, toisin kuin eräs keltaisen keittiön sählääjäkokki.. Voitele (tai kananmunattele, sillä eihän nyt ole voista kysymys..) pinta munalla ja työnnä pasteijat uuniin noin vartiksi, tai kunnes pinta on ruskettunut.

400 gramman jauhelihapaketista tuli sen verran paljon täytettä, että vaikka haarukoin sitä suuhuni sellaisenaan, jäi jääkaappiin silti eväsrasiallinen jauhelihariisiseosta. Jos sinulla ei ole koiraa jolle syöttää jämät, voi seoksen työntää vaikkapa piirakan täytteeksi. Itse epäilin hieman riisin soveltuvuutta piirakkaan, mutta eipä tuota oikeastaan edes huomannut kun jauheliha ja muut täytteet veivät suurimman huomion.