Viinereitä äidille

Ihan alkuun voisin antaa yleishyödyllisen leivontavinkin : Älä leivo rapulassa! Vaikka itse leipominen sujuisikin valmistaikinoineen ihan rattoisasti, ei päikkäreiltä heräävä Ukkeli välttämättä riemastu löytäessään keittiöstä hysteerisenä hihittävän tyttöystävänsä, joka on levittänyt mansikat pitkin uunia ja kuorruttanut keittiön kinuskikastikkeella.

Enkä muuten usko että vaniljakastikekaan olisi välttämättä jäänyt niin kokkareiseksi ilman krapulapäivän "Ei se oo niin justiinsa" -asennetta. Huoh. Mutta ihan hyviä niistä onnistuneista viinereistä kuulemma tuli. Itse en maistanut yhtäkään, sillä darrapäivänä kaikki makea ällöttää. Älkääkä kysykö miksi, mutta seuraavakin päivä oli darrapäivä (mikäs sen mukavampaa!), joten silloinkaan ei viineriä nautittu.

Toinen vinkki liittyy muutamaan epäonnistuneeseen viineriin. Alkuperäisessä ohjeessa mainittiin ihan syystä TUOREET mansikat, jotka meikäläinen iloisesti korvasi pakastemansikoilla. Ei näin. Eikä varsinkaan niin, ettei niitä jäisiä mansikoita jakseta sulattaa kunnolla. Että terveisiä vaan meidän uunilta, jonka pohjalle pellillä lillunut mansikkaneste lurahti aiheuttaen mukavaa pikku käryä. Toistan siis vielä kerran: Älä leivo rapulassa!

Kuten jo mainitsin niin ei-mansikkaiset versiot onnistuivat kuitenkin hyvin, ja äitiliini jopa kehaisi niitä pariinkin otteeseen, ettei leipomaan opettelevalle pikku-Martinalle tule paha mieli. Olipas kilttiä.

Tässäpä olisi siis reseptiä, jos joku ei-rapulainen haluaa väsätä omatekoisia viinereitä itsensä ja miksei muidenkin iloksi. Tarvitset lehtitaikinalevyjä, kananmunaa ja valintasi mukaan joko kinuskikastiketta tai vaniljakastiketta (jälkimmäinen on pussikamaa, lisää vain maito!). Lisäksi voit valita täytteeksi esimerkiksi purkkipersikkaa, -mangoa tai TUOREITA mansikoita.

Sulata taikinalevyt ja tee kullekin levylle noin sentin levyiset "kehykset" piirtämällä veitsellä taikinan reunojen sisäpuolelle suorakaide painamatta veistä kuitenkaan pohjaan asti, sillä muuten kehys tietenkin irtoaa. Daa. Tämän kommervenkin avulla reunat nousevat uunissa kehystäen täyteosuuden sisäänsä ja saaden aikaan aivan viinerinnäköisen viinerin. Ooooo!

Reunojen piirtämisen jälkeen länttää kehyksen sisään vanilja- tai kinuskikastiketta ja valitsemaasi hedelmää. Voitele vielä reunat kananmunalla ja heivaa viinerisi 200-asteiseen uuniin kohoamaan ja ruskettumaan. Niin helppoa se on kun sen osaa. Kröhöhöm..

Voit vielä yrittää koristella jäähtyneet viinerit sillä samalla tomusokerisössöllä millä piparit koristellaan. Kuten päivän teemaan kuului, tämäkään vaihe ei onnistunut keltaisessa keittiössä, vaan sokerisössö suli näkymättömäksi nesteeksi viinereiden päälle. Että semmoinen leipomispäivä tällä kertaa. Palatkaamme siis leivonta-astialle ensi kerralla paremmissa sielun ja ruumiin voimissa!

Morsiussauna

Kesäkuun morsiamemme koki tuossa kevättalven aikana pikkupikku yllätyksen kun me kaasot rynnistimme kesken rauhallisen lauantaipäivän sieppaamaan pahaa aavistamattoman neidon kotoaan. Istutimme tulevan rouvan silmät sidottuina ja kuulokkeet korvilla autoon ja muilutimme hänet niinkin hurjaan paikkaan kuin meille kotiin. Sauna oli jo lämpimänä, koristeet, suklaakonvehdit ja hedelmät valmiina ja skumppa jääkaapissa. Yllärimorsiussauna voi alkaa!

Ensin levitimme kasvoillemme ihanan tuoksuiset suklaanaamiot ja hörpimme kuohuvaa, sekä popsimme suklaakonvehteja, vaahtokarkkeja ja hedelmäpaloja. Kävimme myös läpi illan aikana toteutettavia morsiussaunataikoja ja valaisimme jännittynyttä morsianta muustakin illan ohjelmasta. Saunomisen, herkuttelun ja hemmottelun lisäksi olisi tarkoitus viettää mukavaa ja rentouttavaa iltaa pienellä porukalla lauta- ja pleikkapelejä pelaten sekä höpötellen ja juoruillen. Ukkeli oli häädetty evakkoon koko päiväksi, sillä tämä ilta oli tyttöjen.

Se mikä ruokablogin lukijoita varmasti eniten kiinnostaa on illallispuoli, joka oli oma ohjelmanumeronsa jo itsessään. Pienet nakkisormemme tekivät nimittäin sushia, jota herkuttelimme sitten pitkin iltaa lautapelien ohessa. Koska sushimestarinamme toimi yksi kaasoista, joka en siis ollut minä, ja netti on sushiohjeita pullollaan, annan teille muutaman linkin, joiden avulla sushin väkertäminen onnistuu kotonakin.

Ohjeet à la Martina menevät nimittäin näinkin surkeasti:

Ota leväpala. Laita siihen jonkun muun valmistamaa sushiriisiä ja täytettä.

Rullaa ja leikkaa.

Yritä saada pala tikuilla suuhusi kunnes hermostut ja päätät syödä sushisi sormin...Eli tässä ne linkit:

Pastanjauhantaa
Tokyokan
Nicehouse

Kuvia sushistamme voin toki jakaa kanssanne, sillä aikas valokuvauksellisia möhkäleitä saimme aikaiseksi. Vai mitä sanotte näistä liiskaantuneista ja mörssääntyneistä sushipaloista. Ei se ulkonäkö, vaan maku, joka oli kyllä ihan oikea (eli herrrrkullinen!).

Saunataikamme kertoivat muun muassa hääparin tulevan jälkikasvun määrän (joka oli kaksi ja puoli, tai kolme ja puoli? Dementikkokaaso ei valitettavasti enää muista..) ja sen että liitosta tulee hyyyvin rauhallinen, sillä morsiamemme ei edes huomannut että hänen vaatteensa oli käännetty saunomisen aikana ympäri, saati että olisi suuttunut asiasta.

Lisäksi pahat henget metelöitiin pois, terveys taattiin viinaryypyllä ja morsiamen hiukset palmikoitiin saunan jälkeen rouvaselämän merkiksi. Morsiamen selkään hierottu suola takasi sen ettei vanha suola ala janottaa, ja suolan päälle levitellyt jauhot pitävät leivän pöydässä, eli tuovat taloudellista turvaa. Vielä kun hiuksiin hierottiin kananmunaa oli hedelmällisyyskin taattu. Nyt Maajussin morsian on valmis aloittamaan puhtaana uuden elämänvaiheen.

Ja varoituksen sana siltä varalta että morsiamemme lukee tämän:

TÄMÄ EI JÄÄNYT TÄHÄN! Jatkoa seuraa todennäköisesti juuri silloin kun sitä vähiten odotat! P.S. Lupaamme jatkossakin läväyttää siideriä kouraan jos jännittää liikaa.

Pistä kannat kattoon Hää-DJ:n avulla!

B niin kuin Banaani

Aakkossarjan B-kirjainta edustaa itseoikeutetusti keltainen ystävämme banaani. Jo pikkumuksuna päätimme Vilukissan kanssa, että banaani on minun hedelmäni ja omena Vilukissan. Pyjamabanaanitkin oli kova sana, vaikkemme ohjelman huippuaikaan enää kovin pikkumuksuja olleetkaan. Silti riemastus oli suuri kun bongasin taannoin lääkärin lasten nurkkauksesta jättimäisen ja jo niin kovin kuluneen pyjamabanaanin. Olisi tehnyt mieli ottaa se syliin ja viedä pois, mutta veikkaan että lääkärit olisivat pian tyrkänneet minut pehmustettuun huoneeseen jos olisin tehnyt niin.

Banaani on ykkösvälipalani töissä, sillä se on helppo napata mukaan, kuoria ja syödä työnteon lomassa. Banaanin makukin miellyttää, vaikka toisinaan kärsinkin yliannostuksesta. Ukkelin mukaan ominaistuoksunikin on usein banaanimainen (se ei välttämättä ole hyvä asia..?). Tällä kertaa tein banaanista suklaista jälkkäriä maailman yksinkertaisimman ohjeen mukaan.

Otetaan banaani ja suklaapatukka. Minä pidän uusien ja erikoisten juttujen kokeilemiseta, joten valitsin perus maitosuklaan sijaan Fazerin Maya-chilimaissisuklaan. Hyvä valinta oli, tap tap.

Banaanirassun maha viilletään auki ja sisään työnnetään neljä suklaapalaa. Patukassahan on viisi palaa, mutta koska kaikki eivät mahtuneet banaanini sisälmyksiin, oli ylimääräinen pala pakko syödä pois. Voi harmi.

Seuraavaksi banaani laitetaan noin 200-asteiseen uuniin (vähän viileämpikin käy) ja jäädään kyttäämään likaisesta uuniluukusta milloin keltaisesta tulee musta. Kun banaanin kuori on kokonaan mustunut on aika ottaa bansku pois uunista.



Maya-suklaa oli aivan loistava valinta tähän jälkkäriin, sillä suklaan sisältämän chilin muuten lähes huomaamaton maku voimistui uunissa, ja maissin ansiosta suklaapalojen yläosa oli ihanan rapea, kun taas banaanin puoleinen osa oli sulanut mukavasti banskun sisään. Sitten vaan lusikoimaan lämmintä banaanisuklaamössöä kuoren sisältä. On hyvää, ja on makeaa. Muksutkin varmaan tykkäisivät?

Tekisi mieli kokeilla heti samaa hommaa jollakin toisella suklaapatukalla, niin hauskaa tämän tekeminen ja syöminen oli. Snickers voisi olla aika jännä, tai sitten Fazerin maito- ja valkosuklaata sisältävä patukka. Tai ehkä jopa Geisha? Onko joku kokeillut tätä muilla täytteillä? Ihan kuin olisin nähnyt jossakin kuvan suklaabanaanista, jonka sisällä oli myös vaahtokarkkia. Tunnustaako joku ruokabloggaajista läväyttäneensä kyseisen kuvan verkkokalvoilleni vai onko vaahtokarkkibanaani ollut vain unta?

Herkuton jälkkäri

Halusin tehdä kello neljän teellä piipahtaneelle (vai voiko neljän tunnin vierailua sanoa enää piipahtamiseksi?) Maajussin morsiamelle jotain jälkkäriäkin teen ja sämpylöiden lisäksi. Meneillään morsiamella oli (ja on edelleen) kuitenkin herkuton helmikuu, joten mikäs nyt avuksi? Enhän minä halua aiheuttaa kiusausta repsahtaa herkuttomalta herkulliselle.

Hetken pähkäiltyäni löysin ratkaisun rahkahyllyltä. Nappasin mukaani Ehrmannin rahkaa, banaania, mansikoita ja Fun light-mehua. Sokeritonta ja rasvatonta kaikki, mutta silti niistä saa loihdittua makean herkun. Kätevää. Eikä tee yhtään huonoa omillekaan makkaroille syödä välillä terveellistä jälkiruokaa. Nimimerkillä: Suklaahyllyllä turhan usein vieraillut.

Suklaahyllystä vielä sen verran, vaikka sivuraiteille mennäänkin, että Ukkeli on nyt pyynnöstäni piilottanut herkkuhyllyn antimet, sillä kajosin kerran (tai korkeintaan pari kertaa) himoissani jo hänen joululahjasuklaisiinkin, eikä niin saa tehdä. Harmi vain että suklaata saa lisää kaupasta, eikä lounasruokalan suklaaviikkokaan auttanut bikinikuntoon pyrkimisessä.

Eli tehdäänpäs nyt sitä rahkaa: Ota kaksi purkkia Ehrmannia ja sekoita toiseen mansikan makuista Fun Lightia ja toiseen hedelmän makuista. Tai vaikka vadelman ja persikan makuista, ihan sama, kunhan saat kahta eri väristä rahkaa. Kippaa rahkat kulhoon silleen nätisti vierekkäin, ei sekaisin, jotta maut pysyvät erillään.

Pilko kasa banaania ja sulata pussillinen pakastemansikoita koko komeuden päälle. Voisin veikata että tästä ohjeesta syö noin neljä henkilöä, sillä sen lisäksi, että minä ja Maajussin morsian lusikoimme rahkaa iltasella, söin jäljelle jäänyttä herkkua ison kasan aamiaiseksi ja silti jäi vähän ylitse.

Prosciutto e melone

Olen hehkuttanut tätä yhdistelmää aikaisemminkin blogissani ainakin Italia-postausten yhteydessä, mutta pakko se on jatkaa vieläkin ihanasta ilmakuivatun kinkun ja melonin yhdistelmästä hihkumista. Miten voikin näin helppo ja yksinkertainen sormisyötävä olla niin uskomattoman hyvää?

Italialainen karvaranne (terveisiä pizzapostauksen anonyymille kommentoijalle!) käyttää prosciutto e meloneensa tietenkin oikeaa italialaista ilmakuivattua kinkkua, mutta minä nappasin kaupasta huijausprosciuttoa, joka kulkee kyllä samalla nimellä, mutta on oikeasti melko kaukana italialaisesta kaimastaan. En vaan viitsinyt maksaa kahdeksaa euroa kolmesta suikaleesta oikeaa prosciuttoa, kun kolmella eurolla sai ison paketin melkein yhtä hyvää kinkkua. Suosittelen kuitenkin ainakin ensikertalaisia ostamaan oikeaa prosciuttoa (Lidlistä löytynee halvemmalla) niin pääset hyvin lähelle aitoa ja oikeaa prosciutto e melonea.

Melonin kohdallakin meikätyttö joutui tyytymään kakkosvaihtoehtoon ja nappaamaan mukaan hunajamelonia. Oikeasti hommaan kuuluisi käyttää oranssia cantaloupea, mutta hyvää tämä minunkin yhdistelmäni oli. Sitten vaan pieksemään melonista kuoret pois ja hedelmä palasiksi, prosciuttoa ympärille, hotkaisu ja nams! Prosciutto e melone sopii alkupalaksi, naposteltavaksi vaikkapa leffaa katsellessa, salaattilautaselle, juustojen kaveriksi, viinilasin viereen tai herkkulakkolaiselle karkin korvikkeeksi.

Frutti di Sole Blu

Kuva otettu Paavin pihalta

Hedelmät etelässä: Oih ja voih! Suomessa myytävät kuivat, kovat ja lisäaineelliset pallerot eivät ole mitään verrattuna etelän maukkaisiin mehua tursuviin hedelmiin. Miten voi päärynäkin olla niin mehukas, että nesteitä saa pyyhkiä jatkuvasti leualta, lautaselle tippuvasta mehusta nyt puhumattakaan! Ihania, ihania! Tässäpä parhausjärjestyksemme Hotel Sole Blun täysihoidossa haukkaamistamme etelän hetelmistä:

Ja välihuomio: Emme näköjään ole pitäneet luumua emmekä nektariinia kuvaamisen arvoisina, mutta kyllähän nyt jokainen tietää miltä ne näyttävät. Kuvitelkaa siis kuva oikein mehevästä nektariinista ja kolmesta mehuapursuavasta luumusta tuohon hieman alemmas.

1. Päärynä (17,00 pistettä). Ei enempää eikä vähempää kuin paras koskaan syömäni päärynä.

2. Nektariini (16,75 pistettä). Mehukas ja maukas, kuten kuvasta ei näy.

3. Luumu (14,50 pistettä). Mehukas ja maukas oli tämäkin.

4. Vesimeloni (13 pistettä) ja persikka (13 pistettä). Perääpitävien kavereiden puolustukseksi kerrottakoon, että näillä ei ollut yhtä suurta eroa Suomessa myytäviin lajitovereihin verrattuna kuin muilla maistamillamme hedelmillä, siitä kenties heikommat pisteet. Raikkaita kavereita olivat kuitenkin nämäkin.

Lohikäärmehedelmä

Lohikäärmehedelmä eli pitahaya kuulostaa pelottavalta, mutta ei todellakaan ole sitä. Katsokaa nyt vaikka miten ihanan pinkki se on! Tosi söötti. Oli pakko napata yksi mukaan kauppareissulta. Vähän minua kyllä jännitti mitä hedelmän sisältä löytyy, mutta eihän näin nätin kuoren alla voi olla mitään pelottavaa, eihän?

Pitahaya on piikitön kaktushedelmä, joka on kotoisin Keski- ja Etelä-Amerikasta. Sillä on myös keltaisia sisaruksia, jotka kuulemma toimivat ihan samalla tavalla kuin tämä pinkkikin. Pitahayan sisältä löytyvän valkoisen hedelmälihan mustine siemenineen voi syödä sellaisenaan, työntää jäätelöannokseen tai hedelmäsalaattiin, ja tuleepa siitä kuulemma maukasta mehuakin. Paksua kuorta ei syödä, vaikka se niin nätiltä näyttääkin.



Minä vetelin pitahayani lusikalla halkaistuani hedelmän ensin kahtia. Maku oli miedohko, ja muistutti mielestäni hieman kiiviä, vesimelonia ja greippiä. Hedelmälihan rakenne oli samantyylinen kuin vesimelonin ja kiivi taasen tuli mieleeni pitahayan siemenistä. Greippiin ajatukseni harhailivat varmaankin hedelmän raikkauden vuoksi, vaikkei pitahayan maulla oikein mitään yhteistä greipin karvaan maun kanssa olekaan. Eniten se tosiaan muistutti kiiviä ja vesimelonia.

Hedelmä oli ihanan mehukas, ja nestettä suorastaan tursusi kun lusikoin pitahayaa suuhuni. Voisin hyvin kuvitella himoitsevani tätä helteisellä säällä aurinkotuolissa maatessani. Hmmm, saakohan pitahayaa Italiasta? Oho ja kappas vaan, mites nyt noin kävikään, että ajatukseni heilahtivat jälleen tulevan etelän matkan suuntaan. 16 päivää enää jäljellä!! Mä ehkä räjähdän innostuksesta ennen kuin pääsen edes lentokentälle.

"Lasciatemi cantare con la chitarra in mano
Lasciatemi cantare una canzone piano piano
Lasciatemi cantare perche sono fiero
Sono un Italiano, un Italiano vero"
(Toto Cutugno - L'Italiano)

Vähänkö ylläoleva biisi pisti ihmetyttämään pientä seiskaluokkalaista aikoinaan, kun kuulin italialaisten leirikumppanieni laulavan sitä Unkarissa iltanuotiolla ollessamme. Eijei se noin mene, vaan suomalaisestahan siinä lauletaan, ja siitä, kuinka pohjantähden alla on koti mulla mainen. Pieneen päähäni ei millään mennyt, että meille suomalaisille tuttu laulu voi olla alunperin jollakin muulla kielellä esitetty. Ei tullut mieleenkään moinen, joten pilasimme italiaanojen esityksen huutamalla heidän kauniin laulunsa päälle "Olen suomalainen!". Anteeksi vain..

Onneksi kosto pläjähti kohdallemme heti leirin loppupuolella, kun meidän piipittävän "Mistä tunnet sä ystävän?" päälle yhtyi koko monikansallinen porukka hoilaamaan kyseistä biisiä kukin omalla kielellään. Se yksi setä alkoi soittaa haitariakin, ja sekös minua ärsytti. Näin jälkeenpäin vanhempana ja viisaampana ajateltuna tunnelma oli varmasti oikeasti todella hieno ja koskettavakin. Löysimme leirin viimeisenä iltana kaikille tutun ystävyydestä kertovan laulun, johon jokainen paikallaolija lopulta yhtyi mukaan. Ja jos en ihan väärin muista, niin pidimme kaikki vielä toisiamme käsistä kiinni. Kuinka kliseistä.. Tulkoon maailmanrauha ja niin edespäin.




Tämän vaakunan kotikaupunkiin pieni pelokas Martina uskaltautui leireilemään

Intiaanisokeri

Mainitsinkin jo aiemmin, että Insinööri, Käly ja Koda toivat keltaiseen keittiöön mielenkiintoisen rasian. Rasia sisältää intiaanisokeria, josta olen ehkä kuullut joskus jotakin, mutta ei ole mitään hajua mitä se oikeastaan on, mitä sillä voi tehdä ja miten se eroaa tavallisesta sokerista. Innosta piukeana tutkimaan siis, tällaiset uudet ruokatuttavuudet kun saavat Sherlock Martinan liikkeelle alta aikayksikön.

Kuten kaikki varmasti tietävätkin, niin kaikkia tuntemattomia jauheita pitää heti ensimmäiseksi maistaa. Näin tein minäkin. Ruskea jauhe ei maistunut oikein miltään, tai ehkä joltakin, mutta koska kirjallinen lahjakkuuteni on mitä on, en osaa kuvailla makua sen tarkemmin. Miedohko se oli, eikä läheskään yhtä makea kuin tavallisen kidesokerin maku, eli Flavor Flav! Ja kello kaulaan.. Tuoksusta ja ulkomuodosta tuli etäisesti mieleen salmiakkijauho.



Seuraavaksi sivistin itseäni netissä, ja olenkin nyt niin viisas, että voin kertoa teille kaiken intiaanisokerista. Niin varmaan joo, mutta jos nyt edes jotakin: Intiaanisokeria voi käyttää kuten tavallista sokeria, mutta sitä lisätään enemmän. 2 desilitraa kidesokeria vastaa noin 2,5 desilitraa intiaanisokeria.

Inkkarien sokeri on myös paaaljon terveellisempää kuin tavallinen sokeri. Sen hellävaraisen valmistusprosessin aikana yritetään saada säilymään kaikki mahdolliset vitamiinit, kivennäisaineet sun muut hyvät jutut, joita ystävämme sokeriruoko sisältää. Intiaanisokeria ei kiteytetä, eikä siihen työnnetä lisä- tai säilöntäaineita. Joidenkin lähteiden mukaan inkkarisokeria voi käyttää laihdutukseen, urheilusuorituksista palautumiseen ja jos vaikka mihin. Jokainen päättäköön itse uskooko vai ei.

Meikätyttö innostui uudesta kaveristaan niin, että ripotteli intiaanien sokeria heti riisipuuron päälle ja sotki mukaan pirtelöön, johon tuli myös kirsikoita, hunajamelonia, vaniljajätskiä ja maitoa. Nam, oli hyvää. Löysin intiaanisokerin nimikkosivustolta myös reseptejä, joissa uusi ystäväni on pääosassa. Sinne siis kun seuraavan kerran leivotuttaa.


Pirtelö ennen maidon lisäämistä ja sauvasekoittimen väkivaltaista syliä..


..ja tässä hän on valmiina naaatiskeltavaksi.

"Intiaanit hiipii,
vartijoina käy,
sotahuuto kiirii,
vaikkei ketään näy.

Viiuviiuvihhihhihhih, viiuviiuvihhihhihhih,
erämaasta tuuli tuo huudon vaienneen."
(Martti Piha - Intiaanin sotahuuto)

Tää oli yks mun lemppareista ala-asteella, varsinkin toi VIIUVIIUVIHHIHHIHHIH -kohta. Voi miten kauniisti sen aina musatunnilla ilmoille rääkäisin..

Pinkkiä ja vaaleanpunaista..

..oli keltaisen keittiön ystävänpäivän kattaus täynnä. Touhusin koko lauantaipäivän kolmen ruokalajin illallista ukkelille sekä minulle, ja innostuin kaivamaan kaikki pinkit ja vaaleanpunaiset kynttilät, aterimet sekä muut härpäkkeet esiin. Mekkonikin oli pinkki. Ja ryppyinen, mutta ei siitä sen enempää.

Alkuruoaksi tein torvisienikeittoa ja ruissnackseja (jälkimmäisten ohje tulee myöhemmin, kadotin kuvan nääs..). Keitto syntyi muuten alkuperäisen ohjeeni mukaan, paitsi että maitoa en tällä kertaa lorauttanut sekaan. Seuraavana päivänä lämmitin keiton jämät uudestaan, ja sulatin lisää koskenlaskijaa mukaan, ja oli kuulkaa vielä parempaa niin. Enempi parempi siis, mikäli juustosta on kyse.

Ainiin, osa paprika- ja sipulisilpusta kannattaa jättää kuumentamatta ja lisätä keittoon vasta pöydässä. Maistuu mukavan rapsakalta nimittäin.

Pääruoaksi halusin tehdä jotakin hyvin fiiniä ja juhlavaa, joten pienen pohtimisen jälkeen päädyin makaronilaatikkoon. No joo hei, ei se ehkä ole sieltä juhlavimmasta päästä, mutta tiesin, että sitä en pysty ainakaan mokaamaan. En vaikka värkkäsinkin monen kattilan, pöydän kattamisen, pölyrätin, pölyimurin ja miljoonan muun asian kanssa yhtä aikaa. Makaronilaatikko pötkötti kaiken hässäkän keskellä ihan rauhassa uunin lämmössä, ja oli valmis juuri ajallaan. Hädässä makaronilaatikko tunnetaan, ja hyvään ystävään voi aina luottaa.

Martinan makaronilaatikkoon tarvitset:

- makaronia

- sipulia

- jauhelihaa (koko paketti, se normaalin kokonen siis, ei voi muistaa grammoja..)

- fetaa

- jalapenoja

- 2 kananmunaa

- 3 dl maitoa

- mausteita (pippuria sekä kaikkea punaista ja tulista)

Keitä makaronit paketin ohjeen mukaan. Pilko sipuli ja heitä pannulle kuullottumaan. Lisää lämpöä ja ruskista jauhelihat samalla pannulla sipulin kanssa. Mausta reippaalla kädellä, maku kyllä tasoittuu sitten kun mausteinen jauheliha sekä mauton makaroni yhdistyvät.

Voitele uunivuoka ja työnnä se täyteen makaronia, jauhelihaa, fetaa ja vihreitä jalapenosiivuja. Sekoita kananmunat ja maito keskenään ja lurauta vuokaan. Päälle voi heitellä vielä juustoraastetta, mutta minä jätin kuorrutuksen tällä kertaa väliin, olihan laatikon seassa jo fetajuustoa. Anna laatikon köllötellä 200 asteessa 30-45 minuuttia.

Makaronilaatikon kaveriksi tein mausteista ketsuppia. Kuppoon sekottui tavallisen Heinzin lisäksi valkosipuli-chilikastiketta sekä jotakin maustetta, olisiko ollut cayannepippuria. Ja oli kuulkaa makua!

Jälkiruoaksi väsäsin raikasta mangojuustokakkua, johon tarvitset:

- digestivekeksejä

- 100 g voita tai margariinia

- 6 liivatelehteä

- 250 g maustamatonta tuorejuustoa

- 1,5 dl sokeria

- 3 tl vanijasokeria

- 2 rkl sitruunamehua

- 3 dl kuohukermaa

- 2 dl mangososetta (Piltti)

Tee ensin pohja murskaamalla digestivekeksit ja sekoittamalla ne voin tai margariinin kanssa. Painele massa irtovuokapohjaan ja anna jähmettyä hetki jääkaapissa.

Laita 4 liivatelehteä killumaan kylmään veteen noin viideksi minuutiksi. Sekoittele odotellessasi sokerit ja sitruunamehu tuorejuustoon, sekä vatkaa kerma vaahdoksi. Keitä pari ruokalusikallista vettä, puristele liivatteista kylmä vesi pois ja liota lehdet kiehuvaan veteen. Lisää liivate ohuena nauhana tuorejuuston joukkoon koko ajan sekoittaen. Nostele vielä kermavaahto sekaan ja kippaa koko höskä vuokaan. Valmis. Ja helppoa ku mikä!

Anna kakun jähmettyä jääkaapissa vähintään pari tuntia, mutta mieluiten yön yli, ja tee sitten kuorrute. Lilluttele taas liivatelehtiä (kaksi kipaletta) kylmässä vedessä ennen kuin liotat ne pariin ruokalusikalliseen kiehuvaa vettä. Lisää mangosose liivatteeseen, sekoita hyvin ja levitä kakun päälle tasaiseksi kerrokseksi. Kuorrute tarvitsee jähmettyäkseen vähintään puolen tunnin hengailun jääkaapissa.

Keltaisen keittiön supernäppärä ja hypertaitava kokki askartelipaskarteli kakun päälle vielä sydämen mangosuikaleista. Ja tuli kuulkaa niin kurttuinen ja epäsymmetrinen sydän ettei rumemmasta väliä.

Ystävänpäiväkakkuseni vieraili epämääräisestä koristelustaan huolimatta sunnuntaina myös peli-illassa Vantaalla, ja taisipa tuo ryökäle tuoda tekijälleen huonoa onnea, sillä ainut peli jossa edes jotenkin pärjäsin oli Iskelmä-visa. Go Juha Tapio! Suomi-tietopeli ja varsinkin luonnontiede- sekä historiakysymykset olivat täyttä venäjää minulle, mutta onneksi tiesin että Vaskikellot on Antti Huovilan biisi. Voi hyvää päivää tätä sivistyksen määrää.. Pitäisikö nyt olla nolo?

"Käyt rinnallain

ja vaskikellot soi

kuin siunaten

nyt rakkauden.

Hääsunnuntai

kun vaskikellot soi

niin kaipuu toistaa soiton sen."

(Antti Huovila - Vaskikellot)

Ettekste muka oo kuullu tätä biisiä? Ding ding dong.. ja vaskikellot soi..

Syksyn satoa

Syksyn antimista ehdoton lempparini ovat sienet, mutta jos saan pussillisen tuoreita kotimaisia omenoita, en toki kieltäydy vastaanottamasta niitäkään. Viime viikonloppuna äidin luona käydessäni mukaani tarttuikin kassillinen oman pihan (tai jos totta puhutaan niin jonkun toisen oman pihan) omenoita, ilman että tarvitsi käydä edes omppuvarkaissa. On se ihmeelliseks muuttunu tää maailma..

Heti omenat nähdessäni pääni viereen ilmestyi omenapiirakan muotoinen ajatuskupla ja maanantai-illan masennusta lievittämään leipaisinkin jättimäisen piirakan. Pienempikin olisi voinut riittää, minulla kun ei tunnetusti ole vieläkään sitä miestä tai koiraa, niihin kun olisi niin kätevä työntää omaan mahaan mahtumattomat kokkailut. Parempi silti liikaa kuin ei ollenkaan, ja eiköhän tämä tyttö saa yhden piirakan tuhottua parissa päivässä ihan keskenäänkin, jos oikein kovasti yrittää.

Omenapiirakkaan tarvitset:

- 150 g voita

- 1,25 dl sokeria

- 1 kananmunan

- 3 dl vehnäjauhoja

- 1 tl leivinjauhetta

- omenaa

- kanelia

- lisää sokeria

- uunin

- uunivuoan

- kädet

Aloita voin ja sokerin vatkaamisella vaahdoksi. Keltaisessa keittiössä voipaketin ollessa sopivasti esillä voideltiin samalla myös uunivuoka. Alkuperäisessä ohjeessani tätä ei erikseen mainittu, mutta minä halusin tehdä sen ihan siitäkin ilosta että pääsen sörkkimään käsilläni voita. Seurauksenahan tästä riemusta on se, että huolellisesta käsienpesusta huolimatta kaikki mihin seuraavaksi koskee saa iloisen kiiltävän rasvakerroksen päälleen. Veitsikin lipsuu turvallisesti rasvaisissa sormissa, joten suosittelen pilkkomaan omenat ennen käsien työntämistä voipakettiin.

Voin ja sokerin muututtua vaahdoksi sekoita joukkoon kananmuna, jonka jälkeen on jauhojen ja jauheen vuoro päästä mukaan. Piilota leivinjauhe ensin vehnäjauhoihin, ja heitä vasta sitten nämä kaverukset taikinaan. Sitten taikina vuokaan ja omenaviipaleet/-lohkot päälle. Jos olisi oikein viitseliäs ja jos ei olisi maanantai, voisi omenat asetella vuokaan kauniisti riviin, ympyrään, kolmioon tai vaikka mihin hienoon kuvioon. Tai sitten ne voi vaan levittää sotkuksi taikinan päälle. Ei se makuun vaikuta.

Päälle vielä sokeria ja kanelia niin paljon kuin tahtoo laittaa ja vuoka 200 asteiseen uuniin noin 25 minuutiksi möllöttämään. Uunista kantautuva kanelin tuoksu on niin ihana, että minäkin reiluna kokkina avasin välioven, jotta tuoksu pääsee paremmin rappuun ja naapurit saavat tietää että meillä leivotaan, niillä ei.

Omenapiirakan paras ystävä on vanilja, joten kannattaa napata kauppareissulta mukaan jotakin vaniljapitoista. Minä nappasin lähikaupan viimeisen vaahtoutuvan vaniljakastikkeen, joten toivottavasti muilla ei ollut omenapiirakkapäivä silloin. Tai toivottavasti oli, hähhäh, ilman vaniljakastiketta, hähhäh!

Loppuun vielä eräs omenainen biisi, ihan vain siltä varalta jos Tampereen Omena-hotellissa kanssani samaan aikaan yöpyneet (elikkäs Vilukissa, Crab ja kalaparvi) eivät ole vielä traumatisoituneet tarpeeksi. Veikkaan että olette kuulleet tämän (liian) monta kertaa aikaisemminkin.. Kaikille muille tiedoksi, että jos hupia kaipaa, niin kannattaa hankkia kyseisestä lastenlaulusta monta eri versiota, ja soittaa niitä ihmisille niin kauan että ne alkavat käyttäytyä omituisesti.

"Olen omena, olen omena,

olen pyöreä omena.

Olen omena, olen omena,

olen punainen omena."