Lohikäärmehedelmä

Lohikäärmehedelmä eli pitahaya kuulostaa pelottavalta, mutta ei todellakaan ole sitä. Katsokaa nyt vaikka miten ihanan pinkki se on! Tosi söötti. Oli pakko napata yksi mukaan kauppareissulta. Vähän minua kyllä jännitti mitä hedelmän sisältä löytyy, mutta eihän näin nätin kuoren alla voi olla mitään pelottavaa, eihän?

Pitahaya on piikitön kaktushedelmä, joka on kotoisin Keski- ja Etelä-Amerikasta. Sillä on myös keltaisia sisaruksia, jotka kuulemma toimivat ihan samalla tavalla kuin tämä pinkkikin. Pitahayan sisältä löytyvän valkoisen hedelmälihan mustine siemenineen voi syödä sellaisenaan, työntää jäätelöannokseen tai hedelmäsalaattiin, ja tuleepa siitä kuulemma maukasta mehuakin. Paksua kuorta ei syödä, vaikka se niin nätiltä näyttääkin.



Minä vetelin pitahayani lusikalla halkaistuani hedelmän ensin kahtia. Maku oli miedohko, ja muistutti mielestäni hieman kiiviä, vesimelonia ja greippiä. Hedelmälihan rakenne oli samantyylinen kuin vesimelonin ja kiivi taasen tuli mieleeni pitahayan siemenistä. Greippiin ajatukseni harhailivat varmaankin hedelmän raikkauden vuoksi, vaikkei pitahayan maulla oikein mitään yhteistä greipin karvaan maun kanssa olekaan. Eniten se tosiaan muistutti kiiviä ja vesimelonia.

Hedelmä oli ihanan mehukas, ja nestettä suorastaan tursusi kun lusikoin pitahayaa suuhuni. Voisin hyvin kuvitella himoitsevani tätä helteisellä säällä aurinkotuolissa maatessani. Hmmm, saakohan pitahayaa Italiasta? Oho ja kappas vaan, mites nyt noin kävikään, että ajatukseni heilahtivat jälleen tulevan etelän matkan suuntaan. 16 päivää enää jäljellä!! Mä ehkä räjähdän innostuksesta ennen kuin pääsen edes lentokentälle.

"Lasciatemi cantare con la chitarra in mano
Lasciatemi cantare una canzone piano piano
Lasciatemi cantare perche sono fiero
Sono un Italiano, un Italiano vero"
(Toto Cutugno - L'Italiano)

Vähänkö ylläoleva biisi pisti ihmetyttämään pientä seiskaluokkalaista aikoinaan, kun kuulin italialaisten leirikumppanieni laulavan sitä Unkarissa iltanuotiolla ollessamme. Eijei se noin mene, vaan suomalaisestahan siinä lauletaan, ja siitä, kuinka pohjantähden alla on koti mulla mainen. Pieneen päähäni ei millään mennyt, että meille suomalaisille tuttu laulu voi olla alunperin jollakin muulla kielellä esitetty. Ei tullut mieleenkään moinen, joten pilasimme italiaanojen esityksen huutamalla heidän kauniin laulunsa päälle "Olen suomalainen!". Anteeksi vain..

Onneksi kosto pläjähti kohdallemme heti leirin loppupuolella, kun meidän piipittävän "Mistä tunnet sä ystävän?" päälle yhtyi koko monikansallinen porukka hoilaamaan kyseistä biisiä kukin omalla kielellään. Se yksi setä alkoi soittaa haitariakin, ja sekös minua ärsytti. Näin jälkeenpäin vanhempana ja viisaampana ajateltuna tunnelma oli varmasti oikeasti todella hieno ja koskettavakin. Löysimme leirin viimeisenä iltana kaikille tutun ystävyydestä kertovan laulun, johon jokainen paikallaolija lopulta yhtyi mukaan. Ja jos en ihan väärin muista, niin pidimme kaikki vielä toisiamme käsistä kiinni. Kuinka kliseistä.. Tulkoon maailmanrauha ja niin edespäin.




Tämän vaakunan kotikaupunkiin pieni pelokas Martina uskaltautui leireilemään