Forget the fitness, feel the fatness

Lokakuun viimassa ja mieltä piinaavassa matkakuumeessa on mukava jatkaa Italia-muisteloja. Rooman ja Riminin helteisessä kesä-heinäkuussa kaksi keltaisen keittiön kokkia unohtivat suosiolla terveellisen ruokavalion ja linjoista huolehtimisen, ja tunkivat pizzaa kaksin käsin naamariin.

Italialaisia pizzoja ei turhaan kehuta. Ihanan rapeine pohjineen ja maukkaine täytteineen ne ovat hyvin lähellä täydellisyyttä. Jos osaisin itse (tai jos edes lähikebabilan karvaranne osaisi) tehdä yhtä herkullisia pizzoja, olisi tämä tyttö hetkessä pyöreän makkarainen ja kumipallona luokses pomppisin vaan. Sinänsä siis hyvä, ettei italian matkaan ole mahdollisuutta ihan joka viikko. Jos kuitenkin tulee liian ikävä saapasmaan lättyjä, ovat Virgin Oilin pizzat hyvin lähellä italialaisia serkkujaan, joten sinne siis, jos pizzan himo yltyy liian pahaksi.

Kuten tämän postauksen kuvista voi huomata, en todellakaan ole perfektionisti, vaan toisinaan liiankin kaukana siitä. Osa kuvista on nimittäin vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun, mutta ei anneta sen häiritä. Pizza mikä pizza, vaikka kuva olisikin väärinpäin. Vetelimme loman aikana napoihimme yhteensä 17 pizzaa, mutta koska söimme parhaita versioita useammin kuin kerran, on kuvia hieman vähemmän. Eiköhän tässä kuitenkin ole pizzaa ihan riittämiin:

Tämä taitaa olla jollei ensimmäinen niin ainakin yksi ekoista lomallamme nauttimista pizzoista. Lätty sisältää rakastamaani prosciuttoa sekä ihanaa italialaista salamia. Kuten kuvasta näkyy, italialaisiin pizzoihin levitetään isot siivut kinkkua ja maggaraa päälle, joten kotimaamme pizza-kebabiloista tuttuja pieniä kinkku- ja metukkasuikaleita on turha etsiä.

Makkaroita italiasta löytyy varmaan ainakin miljoona erilaista. Tähän pizzaan on viipaloitu jotakin pienempää salamityylistä makkaraa ja täytteistä löytyy myös ikisuosikkini oliivi.

Tämä ja ylempi pizza muistuttavat jonkin verran kotoisia rapulapizzojamme, mutta nämäkin olivat kuitenkin paaljon parempia.

Rehutkin jätetään niin isoiksi, että niistä voi tehdä vaikkapa nelisakaraisen tähden piristämään nälkäistä turistia.

Marinara-pizzaa oli tilattava vakavan valkosipulin puutteen takia. Se oli nimittäin ainoa pizza, johon kuuluu automaattisesti hengitystä raikastava valkoinen ystävämme. Valkosipulin lisäksi täytteisiin kuuluu vain tomaattikastike ja yrttejä, joten melko köyhät ovat eväät. Mutta silti, vain italiassa näin vähillä raaka-aineilla voidaan saada aikaan niinkin maukas pizza kuin tämä oli.

Aina täytteitä ei ole aseteltu viivoittimen kanssa tasaisesti, vai mitäpä sanotte tämän pizzan päälle viskotuista oliiveista? Maku oli kuitenkin täydellinen, ja sehän on pääasia.

Monta isoa siivua prosciuttoa ja riittävä määrä juustoa takaavat sen, että tämä pizza on yksi ehdoton suosikkini. Ai että miten hyvältä se näyttääkin kuvan vinksahtaneisuudesta huolimatta!

Näin kootaan perinteinen Quattro Stagioni. Jokainen raaka-aine edustaa omana kasanaan tiettyä vuodenaikaa. Sieni on varmaankin syksy, mutta entäs nuo muut? Mihin vuodenaikaan artisokka kuuluu?

Tätä erikoisuutta oli juustonrakastajan pakko maistaa: Quattro Formaggi, eli vain ja ainoastaan neljää juustoa sisältävä pizza. Ihanaa!

Ja taas on oliivit miten sattuu.

Tässä komeilee kantispubimme järjettömän rasvainen salamipizza. Otimme tästä jopa videokuvaa, niin ennennäkemätön oli tirisevän, tai sanoisinko lorisevan, rasvan määrä pizzaa leikatessa. Hyvää silti, ainakin puoliksi syötynä. Kokonaan hotkaistuna rasvan määrä alkanee ällöttää loppua kohden.

Prosciutto e funghi pizzaa söimme Roomassa kun olimme illallistreffeillä insinöörin ja kälyn kanssa. Hyvää.

Hän on illallistreffiemme toinen pizza. Valitsimme yllättäen taas salamia.

Siinä ihan vaan muutama kalori kahdelle pienelle, mutta isomahaiselle turistille. Ei mikään ihme että loman jälkeen passitimme itsemme lenkkipolulle ja kuukauden herkkulakolle. Miksei parissa viikossa kerääntyneet kesäkilot voi kadota yhtä helposti ja nopeasti kuin ovat tulleetkin? Minulta meni nimittäin ainakin kuukausi kesämasun ja -makkaroiden karistamiseen vyötäröltä. Toisaalta lomalla pitääkin herkutella ja mikäs tässä on ollut hölkötellessä, zumbatessa ja toisten suklaaherkkuja himoitessa.

Punaisen pizzat

Kuopijo

Reippaille pikku automatkailijoille tuli Kuopion kohdalla nälkä. Eikä mikään ihme, olihan sitä ennen huristeltu monta tuntia Keravalta Kaaviin, käyty katsomassa mihin muutama (väärä) tie vie, ihmetelty autoa, vaihdettu siihen talvirenkaat (paitsi minä, joka hyödyllisenä ihastelin lumisia maisemia sillä aikaa kun miehet konttasivat hangessa) ja tehty autokaupat mukavan letkeää murretta puhuvan kaverin kanssa. Jossain vaiheessa matkaa mahamme alkoivat vihjailla ruokavajeestaan pienoisella murinalla ja kurinalla.

Kuopioon siis, pikkuteitä pitkin tietenkin, ettei vaan mentäisi suorinta ja nopeinta reittiä. Autot tien sivuun ja mitä tahansa ravintolaa etsimään. Ensimmäiseksi löytämämme Kotipizza oli niin pieni ja kämäisen näköinen että skippasimme sen suosiolla. Kun päätä käänsi toiseen suuntaan, kiinnittyi nälkäisen matkustajan katse Rosson kylttiin. Sinne siis ja pizzaa tilaamaan.

Minä ahmin antaumuksella Ernestoa, josta löytyy kinkkua, pepperonisalamia, tonnikalaa, tomaattikastiketta ja juustoa. Taisin varastaa palan myös ukkelin tulisesta Hot Pueblosta, joka sisältää häränlihaa, sipulia, jalapenoa, barbecuekastiketta, juustoa ja mustapippuria.

Täytyy sanoa, että vaikka nälkä oli niin kova, että mikä tahansa olisi maistunut hyvältä, on Rosson pannupizzat aiempienkin kokemusten mukaan yllättävän maukkaita ja täyttäviä. Isosta nälästä huolimatta jaksoin syödä vain melkein kolme palaa neljästä, joten uskoisin että isommankin ihmisen isompi nälkä helpottaa Rosson pannupizzan avulla.

"Minä lähden Pohjois-Karjalaan

vaihdan farkut verkkarihousuun.

Kotiseudulle Pohjois-Karjalaan

juon kaljaa auringon nousuun."

(Leevi and the Leavings - Pohjois-Karjala)

Pizzaperjantai

Eräs tuleva insinööri näytti minulle kamerani lisätoimintoja, ja näin hienosti pinkki kamerakin tarkentaa kun sitä vaan osaa käyttää.

Pizzaperjantaita ei kuitenkaan toteutettu Grandiosan sponsoroimalla pizzalla (vaikka se mainos onkin niin ihana, eikä yhtään ärsyttävä!), vaan ihan omatekemällä herkulla, jossa täytteitä on paaaljon enemmän kuin kaupan pakastealtaasta löytyvissä kökköpizzoissa. Pizzamme syntyi Keravalla, jossa kyseinen ruoka tuntuu olevan kansallisruoan asemassa. Joka toisella kulmalla lukee nimittäin Pizza Kebab, ja ei siinä mitään, krapulapäivänä Kerava olisi taivas, kun joka paikasta tulvii krapulapizzaa. En kuitenkaan hankkinut krapulaa vierailullani Kerava Cityyn, vaikka jälkkäridrinkkiä sekä Munyan olutta joinkin.

Pizzapohjan väsäämisestä kunnian saa joku muu kuin minä, sillä katselin mieluummin vierestä kun toinen sotkee kätensä taikinaan. Sitäpaitsi pizzan tekoon tarvitaan karvaiset kädet (vai miksi muuten luulette että suurin osa pizzerioista ja kebabiloista on karvaisten maahanmuuttajien hallussa?), ja tiukan vertailun jälkeen hävisin karvaisuuskilpailun ihan vain muutaman karvan erotuksella. Joten mies sai tehdä pohjan. Ja hyvän pohjan tekikin. Näillä ohjeilla mentiin, tosin jauhoja taisi kulua hiukan enemmän:

- 2 dl vettä

- 1/3 tl suolaa

- 1/2 pussia kuivahiivaa (tai 15 g tuorehiivaa)

- n. 4,5 dl vehnäjauhoja

- 2-3 rkl ruokaöljyä

Heitä hiiva kädenlämpöiseen veteen ja sitten vaan lisäillään jauhoja pikkuhiljaa. Suolakin taisi mennä jossain vaiheessa mukaan, en katsonut niin tarkkaan että milloin, sillä telkkarissa temmeltävät maajussit porsaineen (enkä nyt tarkoita porsailla morsianehdokkaita, vaan ihan oikeita söpöjä pikkupossuja) veivät huomioni hetkittäin pois keittiöhommista.

Öljy lisätään loppuvaiheessa ja jauhoja tyrkätään sekaan niin kauan että taikina näyttää pizzataikinalta. Muista vaivata niin kovasti että käsi on seuraavana päivänä kipeä, muuten en takaa että pohjasta tulee yhtä hyvä kuin meillä oli. Hylkää taikina nurkkaan häpeämään hetkeksi, levitä se sen jälkeen pellille ja heitä täytteet päälle. Paista 200 asteisessa uunissa noin parikymmentä minuuttia. Syö.

Me yritimme ottaa rauhallisesti täytteiden kanssa, ettei niiden määrä mene ihan överiksi. Päädyimmekin tomaattimössöjen ja juustoraasteen lisäksi työntämään pizzamme vain seuraavia täytteitä:

- jauhelihaa

- kinkkua

- pekonia

- paprikaa

- sipulia

- valkosipulia

- herkkusieniä

- oliivia

- jalapenoja

- ananasta

Muistinkohan kaikki..?

Jälkkäridrinkin resepti on salainen. Sen verran voin kuitenkin paljastaa että sekoittimeen lurahti jäiden ja mansikoiden lisäksi mehua. Ja ehkä alkomaholiakin.

Käteeni tarttui jälleen kaupan hyllyltä hieman erikoisempi olut. Edellisen viikon timanttioluen pahuudesta en ollut oppinut mitään, sillä lähestyin kuola valuen epäilyttävää kaljapulloa, jossa komeili banaanin kuva. Banaani on hyvää ja olut on hyvää, joten banaanioluenkin on oltava hyvää. Ja olihan se ainakin parempaa kuin timanttiolut, mutta melkoisen makeaa. Useampaa kuin yhtä pulloa on turha yrittääkään juoda kerralla, niin ällömakealta se alkoi maistua loppua kohden.

Reilun kaupan kaljaa. Terveisiä Munyalle Afrikkaan!

"Going back to my root

Born in Africa

'cause I'm born in Africa

Born in Africa"

(Dr. Alban - Born in Africa)

"We're going to eat pizza..

..back to the onion."
Voihan Vengaboysin We're going to Ibizan noinkin kuulla. Ei se väärin ole(?). Ja Maija Vilkkumaan Ingalsin Laurassahan lauletaan "Ne ei tahdo mua, ne tahtookin lasilaudan..". Ai eikö muka? Kysykää vaikka eräältä hyväkuuloiselta datanomi-opiskelijalta.

Takaisin sipuliin. Torstai-iltana oli triplatreffien aika kun Tara, Charla ja Holly (eläköön Paratiisihotellin ensimmäinen tuotantokausi!) tallustivat Virgin Oiliin. Tara ja Charla juonivat jälleen kerran keskenään, ja ottivat varaslähdön hiippailemalla ravintolaan etukäteen kuohuviinilasilliselle.

Eräs meistä oli ollut fiksu ja varannut pöydän etukäteen (ja se en ollut minä, tosin tuskinpa kukaan edes luuli minusta löytyvän sen verran fiksuutta). Tässä ravintolassa pöytävaraus kannattaa, sillä meitä edeltävät nälkäiset käännytettiin ovelta, kun sisään ei enää mahtunut ruokailijoita. Tuttu tunne viime kerralta, vaan tälläpä kertaa pääsimmekin marssimaan sisään ja ruokalistaa tutkimaan.



Tällä pizzalla ei ole mitään tekemistä Virgin Oilin pizzojen kanssa, tai ainakaan hän ei ole myöntänyt sitä vaimolleen.

Pizzaa. Se on kuulemma ainakin tosi hyvää täällä. Yli kahdenkymmenen vaihtoehdon joukosta onnistuin vihdoin päätymään Fiamma Napoliin, joka sisältää tomaattikastiketta (terveisiä allergialle), mozzarellaa, ilmakuivattua kinkkua, herkkusieniä ja gorgonzolajuustoa. Namnam, hyvää oli. Sienetkin oli varmaan kerätty itse metsästä, sillä eivät ne ainakaan purkista tulleet. Jaksoin jopa syödä koko pizzan (paitsi ei kai kukaan reunoja syö?), mikä on melkoisen harvinaista.

Ruokajuomanamme toimi talon punaviini, muilla 12 cl, paitsi eräällä alkoholistilla 16 cl. Kamalaa kun jotkut eivät tiedä rajojaan ja arkenakin juopottelevat isolla lasillisella viiniä. Hyihyi. En minä vaan koskaan sellaista tekisi..


Pyhän Anthonyn ranta

Pakko se nyt vaan on jälleen kerran muistella kesää, kiitos Vengapoikien pizzabiisin. Tällä kertaa muistoissa on toissakesän Ibizan reissu, jolla ehkä otin, ehkä en, mitä väliä sen, kunhan vain siivet nää kantaa. Suomen kuninkaan (miten niin nainen ei voi olla kuningas??) ja kuningattaren lomaan kuuluivat myös kuolleet käet, lentokoneeseen ja yksiöön katoaminen sekä football music. Hasista syövä neekerikin oli normaali näky hotellin parvekkeella, vaikka itse pitäydyimmekin terveellisemmissä lomaruoissa, kuten nachoissa, patatas bravasissa ja majoneesissa. Harmaa kinkku ja lakukin kävivät mielessämme, mutta jätimme ne kuitenkin syömättä.

"We're going to Ibiza
Back to the island
We're gonna have a party
In the Mediterranean Sea"
(Vengaboys - We're going to Ibiza)

Tätä biisiähän emme ainakaan kuunnelleet ennen reissua. Emmekä myöskään paikan päällä. Baaritiskilläkään emme tanssineet kyseisen biisin soidessa. Ja kaikki uskoo.