Farouge

Kuten niin moni muukin, myös minä pidän matkustelusta aivan hurjan paljon. Tulevia matkoja on ihana suunnitella ja ahdistun helposti, jos tiedossa ei ole mitään matkaa, ei edes pienenpientä Tallinnan risteilyä. Haaveilen mielelläni myös unelmamatkoista, joita ei todellisuudessa ole mahdollista toteuttaa ainakaan ihan lähitulevaisuudessa.

Tämän vuoden keväänä toteutin yhden pitkäaikaisen haaveeni kun buukkasimme Ukkelin kanssa Karibian risteilyn (josta en ole vieläkään kirjoittanut blogiin, uuuupsista..). Olin haaveillut Karibian risteilystä jo pitkään, mutta en ihan oikeasti uskonut koskaan pääseväni sinne, paitsi ehkä hyvällä tuurilla joskus mummoeläkeläisenä. Karibian risteilyn toteuduttua seuraava suuri unelmani on matka Havaijille. Vielä minä senkin joskus toteutan..

Sillä aikaa kun ulkomaan matkat ovat pelkkä haave vain, voi tehdä pieniä makumatkoja eri maiden keittiöihin. Eräänä iltana menimmekin libanonilaiseen ravintolaan syömään kolmen ruokalajin menun, ja totta tosiaan, kun unohti vastapäätä katua näkyvän entisen työpaikan ikkunan ja helsinkiläisen maiseman, pystyi kuvittelemaan olevansa Libanonissa. Pienet ravintoloissa tapahtuvat makumatkat ovat siinäkin mielessä kivoja, että näin voi käydä (tai siis leikkiä käyvänsä) myös sellaisissa maissa, joihin ei ehkä muuten tulisi mentyä. Hyvänä esimerkkinä tästä on juurikin Libanon, jonne en olisi kirmaamassa heti ensimmäisenä lottovoiton osuttua kohdalle.

Ruoan puolesta Libanon matkakohteena kyllä houkuttelisi, sillä Farougessa maistelemamme libanonilaiset ruoat olivat hyviä kavereita makunystyröideni kanssa. Alkuun pieni pöytämme kannettiin täyteen mezejä (nuo kaaaikki ruoat tuossa yläpuolella), vai miksi ne pikku naposteltavia Libanonissa kutsuvatkaan. Omia lemppareitani olivat nuo ihanat sienet sekä hauskan näköinen hummus.

Runsaan meze-tarjoilun jälkeen siirryimme pääruokaan, joka oli yllätyksekseni melko pieni, varsinkin kun ajattelee, että nuo kaksi lihavarrasta oli tarkoitettu kahdelle ihmiselle. Alkupalojen jälkeen pienehkö pääruoka oli meille oikein sopivan kokoinen, mutta voin kuvitella herra pullistelijabodarikaverusten ilmeet, kun heidän eteensä kannetaan tuollaiset vartaat. Ei taida proteiinimäärä riittää, mutta pullistelijabodarit voivatkin mennä muualle syömään lihamättönsä.

Jälkiruoaksi sai valita vaniljajäätelöpallon tai mustikkasorbettia. Ajattelimme ensin ottavamme tietenkin molemmille mustikkasorbettia, sillä vaniljajäätelö on tylsää, mutta onneksi päähäni livahtanut mielenhäiriö sai meidät tilaamaan molempia, jotka söimme sitten puoliksi. Vaniljajäätelö oli nimittäin heittämällä parempaa kuin sorbetti, vaikkei sorbetissakaan mitään vikaa ollut. Vaniljajäätelö oli vain ihan mielettömän hyvää. Melkein yhtä hyvää kuin Kälyn ja Insinöörin omatekemä vaniljajäätelö, joka on ehdottomasti parasta koskaan maistamaani vaniljajädeä. Näköjään tylsästä ja tavallisestakin voi tehdä todellista herkkua.

Myös viinivalinta osui tällä kertaa aivan nappiin ja olimme jo kirjoittamassa viinin nimeä muistiin, kunnes hoksasimme älykkäinä ihmisinä kameran. Sillähän voi ottaa kuvan viinipullon etiketistä niin ei tarvitse kirjoittaa koko litaniaa kännykän muistiin tai majavavihkoon, eli eräänlaiseen muistikirjaan jota kannan aina mukanani. Voi himpura että me ollaan fiksuja. Ajatella, kameraa voi käyttää vaikka mihin! Joopajoo, tässä hyvä esimerkki siitä, miten yksinkertainen ihminen repii riemua hoksatessaan muille päivänselvän asian.

Kaiken kaikkiaan Farouge oli ja on oikein viehättävä ravintola. Kokeile vaikka seuraavalla kerralla kun kaipaat hieman vaihtelua lautasellesi.