Mulla oli synttärit!

Syntymäpäiväni oli tänä vuonna vaaleanpuna- ja pinkkisävytteinen. Vaaleanpunaisuus alkoi työpöydältäni, jonka päälle oli ilmestynyt heti aamulla ihana kukkakimppu. Kimppua ihasteltiin kovasti muun muassa sisustussuunnittelun kurssilla, jonne kipitin suoraan töistä kukkaset mukanani. Kurssin vetäjä muistaakin minut nyt sinä tyttönä, jolla oli se ihana kukkakimppu. Nimeäni hän ei muista (se onkin kyllä aika vaikea, terveisin Marina..Marita..Mar..no, se uusi/ruskeahiuksinen/pitkähiuksinen/tossa istuva tyttö), mutta kukat jäivät mieleen enkä yhtään ihmettele miksi.

Vaaleanpunaista oli myös leipomissani synttärimuffinsseissa, jotka kiikutin perinteiden mukaisesti työpaikalleni. Työpaikka vaihtuu, mutta synttärimuffinssit pysyvät! Muhvarit maustoin valkosuklaalla, mansikalla sekä vaniljalla, ja koristeeksi laitoin vaaleanpunaisen valkosuklaakuorrutteen lisäksi suklaisia syksyn lehtiä.

Kuten viime vuonnakin, synttäreihini kuului myös tänä vuonna heppailua viikottaisen ratsastustunnin merkeissä, ravintolaillallinen sekä Ukkelin valmistama herkkuaamiainen. Lahjojakin sain ja olin niistä kovin iloinen. Armotonta biletystä sen sijaan ei tänäkään vuonna nähty, sillä eihän nyt vanheneva ihminen jaksa rellestää yötä myöten. Ravintolaillan jälkeen kävimme sentään vielä sivistyneesti kuohuviinilasillisilla kunnes kipitimme bussipysäkille ja kotiin.

Aamupala (pekoni on parasta ja hilloleipä tuo mieleen etelän lomien aamiaiset)

Yhdestä lahjapaketista paljastui tuliaisia kaukaa Aasiasta (kyllä vain, namupussi on revitty jo auki allekirjoittaneen toimesta ennen kuin ehdin kaivaa kameran esiin)

Illallinen nautittiin tällä(kin) kertaa Cantina Westissä. Grande Fiesta -buffetin herkuilla sai jälleen mahan täyteen ja buffa oli uudistunut hieman sitten keväisen vierailumme entistäkin parempaan suuntaan. Lihoja ei tarvinnut jonottaa lihamieheltä/-naiselta, vaan homma sujui nopeammin nappaamalla hevosenlihat itse buffapöydästä. Toinen huomaamani uudistus koski jälkkäripöytää, jonka valikoima oli vielä parempi kuin viimeksi. Ruokapuoli siis kunnossa kuten aina.

Juomapuolikin oli kunnossa, sikäli mikäli tarjoilijamme muisti tuoda tilaamamme juomat pöytäämme. Tequilatyttökin vieraili pöydässämme useammin kuin oma tarjoilijamme, ja pirteältä tyttöseltä otimmekin tequilashotit perinteisten huutojen säestämänä.

Harmittaa kovasti, että joudun kirjoittamaan näin lemppariravintolastani, mutta palvelussa oli paljon parantamisen varaa nimenomaan tarjoilijamme osalta. Okei, hän oli ehkä uusi eikä suomenkielikään kuulostanut hänen äidinkieleltään, mutta siinä vaiheessa on aiheellista harmistua, kun laskuja joutuu odottamaan kohtuuttoman kauan (minä olen oikeasti hyvin kärsivällinen ihminen, mutta nyt minuakin alkoi ärsyttää) ja kun ne vihdoin tulivat, oli niissä käsittämättömän paljon virheitä. Ja kun laskut tuotiin pitkän ajan kuluttua korjattuna pöytään, oli niissä edelleen virheitä. Voivoi, ei näin..

Juomat sai nopeammin tiskiltä kuin tarjoilijalta, sillä tarjoilijamme ei jostain syystä löytänyt tietään pöytäämme, vaikka kuinka yritimme vinkata hänelle. Toivon ja uskon tämän olleen harvinainen moka Cantina Westiltä, sillä lukuisia kertoja ravintolassa syöneenä en ole aiemmin törmännyt näin surkeaan tapaukseen kuin tarjoilijamme oli. Harmillista vain, että osa seurueestamme vieraili ravintolassa ensimmäistä kertaa ja vannoi sen olleen myös viimeinen kerta, enkä yhtään ihmettele tämän kokemuksen jälkeen. Kieltämättä huono palvelu latisti tunnelmaa aika reippaasti, vaikka Cantina West tunnetaankin iloisena ja viikonloppuisin jopa riehakkaana ruokaravintolana. No mutta, kuten sanoin, ruoka oli sentään hyvää.

Jotta sain mässäillä buffetin herkut hyvällä omatunnolla, kulutin kalorit aikaisemmin päivällä ennakkoon seuraavissa merkeissä. Huomatkaa teeman mukainen vaaleanpunainen paita (eli nuo pienet vaaleat läntit kaiken pimeyden keskellä), jonka päälle eksyminen oli kylläkin vahinko, mutta joka sopi hyvin synttäriviikonloppuna vallinneisiin vaaleanpunaisiin sävyihin:

Jee, löysinpäs sopivan epäselvän kuvan, jotta ette näe totuutta taidoistani (tai naamaani, trust me, se vasta olisikin kauheaa!) vaan luulette minun olevan todella hyvä ja taitava lajissani (niin ja äärimmäisen kaunis toki myös). Alla oleva hevonen sen sijaan on oikeasti todella huikea estehepo ja saa tällaisen tunarinkin tuntemaan itsensä pienen hetken verran oikeaksi esteratsastajaksi, eikä vain hevosen harjassa kaksin käsin paniikissa roikkuvaksi häiriötekijäksi. Seuraavaa estetuntia odotellessa lähetänkin ratsastukseopettajalleni telepaattisen viestin, että saisin silloinkin tuon saman hepan alleni. Kuule mun toive, mä haluan Felian..