H niin kuin Hevonen

Koska tämä on ruokablogi ja aakkossarjani käsittelee ruokaa, tarkoittaa H niin kuin hevonen heppaa pihvinä ja mieluiten Cantina Westissä nautittuna. Mutta koska heppapihviä on hehkutettu täällä ainakin satamiljoona kertaa ja sen kuvakin on näkynyt täällä melkein yhtä usein (tällä hetkellä muun muassa bannerissa), kirjoitan nyt vaihteeksi hevosista ihan elävinä eläiminä. H olikin varmaan tähän astisista kirjaimista helpoin, sillä ilman hevosta koko aakkossarja olisi huijausta.

Hevospihvin lisäksi pidän tosiaan hevosista myös muuten ja harrastankin intohimoisesti ratsastusta sekä heposten kanssa touhuamista. Ristiriitaista ehkä, vaikken itse näekään mitään sopimatonta siinä, että rakastan hevosia niin elävinä eläiminä kuin lautasellanikin. Jos heppa kuolee, on aivan sama valmistetaanko siitä ruokaa meille kulinaristeille, vai jätetäänkö ruho jonnekin mätänemään. Heppaa ei kuitenkaan kasvateta ruoaksi, eikä niitä tapeta lihan takia, joten en osaa tuntea huonoa omatuntoa heppapihvin haarukoimisesta. Sitäpaitsi Marko Björsinkin mielestä hevosen lihan päätyminen ravinnoksi on paras mahdollinen loppusijoituspaikka kuolleelle eläimelle.

Koska hevospihvistä on tosiaan kirjoitettu tähän blogiin valtavan paljon, en aio hehkuttaa sen herkullisuutta nyt sen enempää. Sen sijaan kerron hieman eräästä ratsastusleiristä, jolle osallistuimme Maajussin morsiamen kanssa viime viikonloppuna. Varasimme leirin hetken mielijohteesta idean ollessa ensin lähinnä vitsi, mutta jonka päätimmekin hölmöyksissämme toteuttaa. Tallin omistaja oli meille jo ennestään tuttu, sillä aloitin ratsastuksen hänen aiemmalla tallillaan pienenä pirpanana, jatkaen harrastusta samalla tallilla tiiviit viisi vuotta, kunnes teini-ikä sai hevosharrastuksen jäämään pitkälle tauolle.

Olikin melkoisen jännittävää lampsia moikkaamaan tuttua tallin omistajaa kentän laidalle leirin alussa, ja vielä jännittävämpää oli kun kuulin, että lapsuuden hoitohevoseni on saavuttanut uskomattoman 29-vuoden iän ja porskuttaa yhä pirteänä, joskin hieman harmaantuneena menemään. Leirin paras hetki olikin kun sain ratsastaa vanhalla herralla puolikkaan tunnin esteiden hyppäämisineen kaikkineen.

Olen hypännyt kyseisellä heposella aikoinaan ensimmäiset esteeni, joten haikean nostalginen tunnelma valtasi mielen, kun viipotimme menemään yli ristikkoesteiden. Heppa tuntui edelleen niin tutulta, että laittaessani sitä kuntoon ennen tuntia, tuli silmäkulmaan muutama kyynel, kun kaikki lapsuuden heppamuistot tulvahtivat mieleeni. Onneksi olin yksin siinä osassa tallia, eikä kukaan nähnyt herkistymistäni. Aika noloa nimittäin..

Siellä se kurkkii.

Leiri kesti viikonlopun yli ja oli fyysisesti niin rankka, että olen ollut vielä tälläkin viikolla hyvin väsynyt, mutta onnellinen. Viisi ratsastustuntia, päivän kestänyt matka estekilpailuihin, jatkuva hevosten kanssa touhuaminen ja ulkoilma saivat tämän pienen leiriläisen pään painumaan iltaisin syvälle tyynyyn unen saapuessa heti luvan saatuaan.

Herkkuja, ristikoita ja Hevoshullu-lehtiä, eli mikään ei ole muuttunut sitten lapsuusajan leirien.

Viikonloppuun kuului paljon naurua, leirielämää makuupusseineen ja ulkohuusseineen, hevosten hörähtelyä, ruohomättäälle rynniviä suomenhevosia, pienen itsepäisen ponin kanssa taistelua, kuraisia saappaita, karanneen hevosen metsästystä ja vanhojen hyvien aikojen muistelua. Ja tosiaan, vaikka kyseessä onkin ruokablogi ja hevospihvi on kaikkien aikojen lemppariravintola-annokseni, pidän hevosista silti enemmän reippaina ratsuina, tallissa hörähtelevinä hölmöläisinä ja laitumella piehtaroivina riemupakkauksina. Kerran heppatyttö - aina heppatyttö.