Kahen kilon siika!

...tai ehkä vähän pienempi, mutta ihan sama, kalaa sain kuitenkin ja sehän on pääasia. Tapasin siikaystäväni Rossossa, joka on "tänne menen kun en jaksa miettiä minne oikeasti haluaisin mennä" -ravintolani. Rosso on aina lähellä, sieltä saa nälän mukaan pientä naposteltavaa tai isomman annoksen, ja vaihtoehtojakin on paljon. On pizzaa, pastaa, pihviä, salaattia, keittoa, leipiä, antipastoja jne.. En kuitenkaan pidä Rossoa lempiravintolala(lalala)ni, mutta silti jostakin kumman syystä löydän itseni sieltä aina uudestaan ja uudestaan.

Näin pääsi käymään myös eilen kun treffasin äippäni kaupungilla. Äidillä ei ollut oikeastaan ollenkaan nälkä, mutta minulla taas oli työpäivän jäljiltä aika isokin sellainen. Niinpä päätimme tallustaa Citykäytävän Rossoon juoruilemaan, juomaan lasit viiniä ja tilaamaan nälkämme mukaiset annokset. Äitille pieni tomaattikeitto (joka on muuten hurrrjan hyvää, kokeiltu on pariinkin otteeseen) ja minulle kunnon annos grillilistalta.

Olen viime aikoina yrittänyt opetella syömään kalaa, tekeehän fisu tuoreen tutkimuksen mukaan 15-vuotiaat ruotsalaispojatkin viisaammiksi. Ja koska olen lähes kaikessa kehityksessä suunnilleen ruotsalaisen teinipojan tasolla, uskon ja toivon, että kala auttaa minuakin menestymään älyä vaativissa askareissa. Niinpä tilasin pariloitua siikaa.

Älykkyyden lisääjän lisäksi lautasellani oli tillipestoa, Rosson arrabbiataa, vihreää salaattia sekä jogurttitapenadea. Arrabbiata on Rosso-Suomi -sanakirjan mukaan mausteista paprikasipulihöystöä, ja sopi mielestäni hyvin kalan kaveriksi. Annos oli muutenkin odotusteni mukainen ja mukavan kevyt, joten en joutunut tällä kertaa vyörymään portaita alas poistuessani ravintolasta. Nälkä kuitenkin katosi, joten siika kavereineen oli juuri sopivasti mitoitettu minun vatsalaukkuni mukaan.

Ruokailumme myötä sain myös kasvattaa matkakuumettani Rosson tarjoilemilla eteläviboilla, sillä laskun toimittaminen tuntui olevan yhtä vaikeaa kuin mitä se on puolitäydessä rantaravintolassa Välimeren tuntumassa. Mikä siinä muuten onkin etteivät ulkomaalaiset tarjoilijaystävämme halua millään tuoda laskua vaikka muu palvelu pelaisikin ripeästi? Haluavatko he pitää ihmisiä ravintolassa pidempään, jotta ohikulkijat näkisivät kuinka paljon asiakkaita ravintolalla on? Vai odottavatko he, että minulle tulee laskua odotellessani uusi nälkä ja tilaan sittenkin vielä jotakin? Tai ehkä olen vain niin ihana etteivät he halua päästää minua pois. Niin sen täytyy olla.