This time for Africa

Olipa kerran Martina, nälkä, ruoanlaittoinspiraatio, epyktistä tuotuja mausteita, avattu wasabiputkilo sekä maku.fi -sivusto. Oli myös seuraavia raakalaisaineita:

- paketti jauhelihaa

- kaksi kananmunaa

- pippuria

- korppujauhojakin taisi olla vähäsen

- ja egyptiläistä maustesekoitusta, jonka nimestä ei ole mitään hajua

- 400 g maustamatonta jogurttia

- tuoretta korianteria

- hippunen suolaa ja toinen hippunen sokeria

- ja se avattu wasabi-putkilo jääkaapissa

- babyporkkanoita

- rakuunaa

- pari sipulia

Oli myös kamera, josta oli näyttö hajalla, joten postauksen kuvat on ottanut sokkokokkikuvaaja ilman minkäänlaista varmuutta siitä, mitä kohtaa hän oikeasti on kuvaamassa. Ei ollut helppoa se, mutta yllättävän hyviä kuvista silti tuli. Tai no hyviä ja hyviä, mutta kuvassa ainakin on ne asiat mitä niissä pitikin olla.

Sen pidemmittä puheitta tehdään ruokaa, joka tottelee nimeä egyptiläismaustetut lihapötkylät sekä wasabi-jogurttikastike. Kaverina lautasella on myös rakuunaporkkanoita ja paistettuja sipulirenkaita. Mukaan voi keittää vielä riisiäkin jos olet sitä mieltä ettei annos ole oikea annos ilman riisiä, perunaa tai pastaa. Ilman hiilarilisukettakin kuitenkin pärjää, varsinkin jos housusi ovat kesän aikana kutistuneet.

Ihan ensin laitetaan jogurtti valumaan kastiketta varten. Itse virittelen muovikulhon päälle siivilän, jossa on suodatinpussi ja suodatinpussissa on jogurttia valuttamassa turhat nesteet kulhoon. Tämä vaihe kannattaa tehdä jos käyttää tavallista tölkissä myytävää maustamatonta jogurttia, sillä se on hippasen liian notkeaa kastikkeeksi. Paksumpia Partaäijää ja Bulgarian jogurttia voi käyttää ihan sellaisenaankin. Jos joku ei tiennyt, niin Partaäijällä tarkoitan sitä muovista ämpäriä, jossa on Lindahlsin turkkilaista jogurttia ja kyljessä kuva turkkilaisesta miehestä, joka onkin kreikkalainen, ja joka on vaatinut 5 miljoonan euron korvauksia kuvansa käyttämisestä ilman lupaa. Sellainen on Partaäijä.

Kun jogurtti on valumassa tehdään taikina jauhelihapötkylöitä varten. Mörssää jauhelihan sekaan kaksi kananmunan valkuaista (tai koko kananmunan sisältö keltuaisineen jos et jaksa tehdä erottelua, ja jos housusi eivät ole kutistuneet kesän aikana) sekä riittävästi pippuria. Itse laitoin myös jotakin egyptiläistä maustetta, mutta koska kaikista keittiöistä ei varmastikaan löydy lomamatkalta raahattuja nimettömiä maustepusseja, voit tyytyä pelkkään pippuriin tai sekoittaa joukkoon lempimaustettasi. Mörssää taikinaa kunnolla, jotta ilmakuplat kaikkoavat sen sisältä ja massasta tulee tasaista. Näin pötkyläsi pysyvät varmemmin kasassa uunin armottomassa käsittelyssä.

Muotoile jauhelihasta pötkylöitä ja ripottele niiden päälle korppujauhoja (jota voi sekoittaa halutessaan myös taikinaan) sekä pippuria tai muuta maustetta. Minä laitoin pötkylöiden päälle myös hieman kuivattua valkosipulia, mutta sen voi jättää poiskin jos haluaa. Työnnä pötkylät uuniin ja ota ne sieltä pois kun ruskettuneet rassukat näyttävät valmiilta.

Ota valutettu jogurttisi esiin ja sekoita sen joukkoon korianteria, wasabia sekä teelusikan kärjellinen suolaa ja toinen kärjellinen sokeria. Wasabia voit laittaa noin pari teelusikallista, vaikka minä laitoinkin enemmän. Me nääs rrrrakastamme wasabia. Korianterinkin kanssa kannattaa olla varovainen, sillä sen persoonallinen maku ei ole kaikkien mieleen. Itse en ole suurin korianterin ystävä, mutta laitoin sitä ainakin kolmasosan kaupassa myytävästä puskasta ja lopputulos oli mieluinen.

Laita kastike jääkaappiin maustumaan siksi aikaa kun pötkylät kypsyvät uunissa ja paistat sipulista leikattuja renkaita pannulla. Sipulirenkaiden paistamisen lisäksi tässä välissä kannattaa myös sulattaa pakasteporkkanat ja lisätä niiden sekaan rakuunaa. Pieni loraus öljyä tai jopa hunajaa lisää rakuunaporkkanoiden maukkautta entisestään.

Kerää lautasellesi valmiita jauhelihapötkylöitä, porkkanoita sekä paljon sipulia, ja lorauta viereen kunnon kasa jogurttikastiketta (muista ottaa myös riisiä jos keitit sitä). Vie lautanen pöytään ja jammaile matkalla Shakiran biisin tahdissa. Tsamina mina eh eh, Waka waka eh eh.. Jos et kaatanut lautasta ruokineen lattialle afrikkalaisbiittien tahdissa heiluessasi voit myös syödä aikaansaannoksesi. Muussa tapauksessa jatka jammailua. Tsamina mina zangalewa (kuka nää sanat keksi?), This time for Africa.

Jonathanin maa

Tämä on taas niitä hetkiä kun en tiedä mistä pitäisi aloittaa. Haluaisin kovasti kertoa mahtavasta Alexandrasta, suloisesta Jonathanista sekä kaikesta muusta Tukholman matkallamme, mutta olen vielä niin sekaisin reissun aiheuttamasta innostuksesta ja ikävästä etten tiedä mistä aloittaa. No, jospa kokeilen sitä loogisinta tapaa ja aloitan ihan alusta:

Eräänä syyskuisena torstai-iltapäivänä hyppelehdin työpaikan ovesta ulos hymy kasvoillani ja nenä kohti satamaa. Ukkeli odottaa jo terminaalissa, joten kiirehdin kohti punavalkoista laivaamme Kasarmitorin, Esplanadin ja Kauppatorin halki. Tästä alkaisi kolmipäiväinen matkamme länsinaapurimme pääkaupunkiin, jonka aikana juhlisimme myös vuosipäiväämme. Jo kaksi vuotta täynnä, saa onnitella!

Laivalla suuntasimme askeleemme ensimmäisinä Buffetiin ja mätikulhojen ääreen. Kuinkas muutenkaan. Tällä kertaa räpsimme lautaskuvien lisäksi kuvia myös itse noutopöydän tarjonnasta:

Alkuruokia:

Joku ahne porsas on siellä jo sorkkimassa perunasalaattia.. Kiitos muuten Maajussin morsian rannekorusta! Se on hieno.

Pääruokaosastoa:

Ja ihanat jälkkärit:

Tämän reissun hittisapuskat olivat paahtoleivän päälle levitetty mätismetanasipuli -mössö, bearnaise-kastike ja brie-juusto. Kaikkia kolmea löytyi laivan buffetista ja lisäksi haukkasimme kahta jälkimmäistä myös Tukholmassa; bearnaisea pihviravintolassa ja brietä hotellimme aamiaisella. Ja aina ne maistuivat yhtä hyvältä.

Tositosi hyvää mätileipää

Reissun hittijuoma oli viski, jota maistelimme sivistyneesti milloin missäkin. Vesilasin ja lusikankin arvoitus selvisi paluumatkalla laivalla. Nyt ei tarvitse enää esittää, että kyllä me tiedämme mitä näillä kuuluu tehdä, sillä tiedämme oikeasti. Jee.

Hotellista puheen ollen, en voi muuta kuin suositella erittäin lämpimästi Freys Hotelia Bryggargatan tolvissa. Hotellin sijainti on loistava, henkilökunta ystävällistä, aamiainen runsas, huone viihtyisä, yleisilme kodikas ja alakerran belgialainen ravintola tunnelmallinen. Vaikka kuinka yritän miettiä, en keksi hotellista mitään pahaa sanottavaa. Jopa hissi oli kiva siellä olleen penkin ja kristallikruunun ansiosta.

Hotellissa asusti meidän lisäksemme myös kasa nalleja, jotka meinasivat koitua turmioksemme. Huoneessamme odotti nimittäin silkinpehmeä Jonathan-nalle, joka toivoi saavansa muuttaa luoksemme. Vuorokauden ajan Jonathania hellittyäni kiinnyin mokomaan nalleen niin, että harkitsin vakavasti melko suolaisen hinnan maksamista siitä, että saisin ottaa huonetoverimme kotiin. Osa summasta menisi hyväntekeväisyyteen, mutta pysyttelin silti kovana, enkä langennut nerokkaaseen markkinointikikkaan. Kuinkakohan moni lapsiperhe ja kaltaiseni vanhempikin hölmö ostaa nallen mukaansa leikittyään sillä ensin koko hotellissa vierailun ajan? Aika moni uskoisin.

Freysin aamiainen oli runsas ja tunnelma sitä tarjoilleessa ravintolassa ihanan rauhallinen ja hieman hämyisä aamullakin:

Niille jotka ovat tutustuneet Tukholmaan vain Ruotsin risteilyn mahdollistamien muutamien tuntien ajan, suosittelen ehdottomasti ottamaan ensi kerralla myös ainakin yhden hotelliyön. Kaupunki näyttää aivan toisenlaiset kasvot iltavalaistuksessa, ja etenkin vanha kaupunki on hurmaavan tunnelmallinen illan hämyssä. Myös Tukholman muita kolkkia tulee koluttua huomattavasti tarkemmin kun aikaa on enemmän, ja minäkin näin yhä uudestaan ja uudestaan uusia puolia naapurimaamme pääkaupungista. En tiennytkään aiemmin että Tukholma on niin ihana.

Sääkin suosi meitä lämmöllään, vaikka illemmalla satoi hieman ja seuraava päivä oli melko synkkä. Lämpöä riitti syyskuisena viikonloppuna silti niin paljon, että istuimme useaan otteeseen ulkoterassilla syömässä tai juomassa. Osa terasseista oli lämmitettyjä, mutta ilman sitäkin olisi pärjännyt hyvin. Joskus erillinen lämmitin tuntui jopa liian kuumalta ja jouduimme käärimään hihojamme ylös kuumissamme.

Ensimmäinen terassihetki oli vanhassa kaupungissa kun söimme italialaisessa ravintolassa ihanat sydämen muotoiset pizzat. Aistimme vanhan kaupungin tunnelman lisäksi myös Tukholman monikulttuurisuutta terassilla istuskellessamme: Englantia puhuva tarjoilijamme paljastuikin suomalaiseksi ja ohi kävelevä kiinalainen puhui italiaa. Vai oliko se espanjaa tai ranskaa.. En muista, mutta jotakin eurooppalaista kieltä kuitenkin, jota ei todellakaan odottaisi kuulevan kiinalaisen vinosilmän suusta.

Italialaisen ravintolan kulma iltamyöhällä

Myöhemmin illalla tutustuimme hotellimme kanssa samalla kadulla sijaitsevaan London -nimiseen ravintolaan istumalla ensin sen terassilla irish coffeella, ja myöhemmin illalla ravintolan sisätiloissa ruokaillen. Irish coffee oli paras koskaan juomani niin ulkonäön kuin maunkin ansiosta, ja illalla nauttimamme pihvit pippuri- ja bearnaisekastikkeella olivat nekin herkullisia. Tunnelmakin oli kohdallaan kynttilöiden ja muista pöydistä kuuluvan iloisen puheensorinan ansiosta.

Paras Irish Coffee ikinä. Katsokaa nyt miten hieno se on. Lasin vieressä hengaileva minttusuklaanappi oli mieluinen yllätys.

Seuraavana aamuna tankkasimme itsemme täyteen hotellin aamiaispöydässä, mutta ennen laivan lähtöä oli käytävä vielä Burger Kingissä hampurilaisella. Myöhemmin illalla tallustimme jälleen laivan Buffetiin herkuttelemaan mädillä, bearnaise-kastikkeella, juustoilla ja sorbetilla, minkä jälkeen istahdimme laivan pubiin kuuntelemaan ihanaa Alexandra Jardvallia. Se nainen on oikeasti aivan mielettömän rakastettava, taitava, karismaattinen ja hauska. En yhtään ihmettele että jotkut menevät risteilemään vain ja ainoastaan Alexandran takia.

Alexandra hauskuutti meitä muun muassa pistämällä erään drunken sailorin tanssimaan ilman että herra-muutaman-liikaa-ottanut tajusi, että trubaduurimme pitää hauskaa hänen kustannuksellaan, ja kaikki pubissa olevat nauravat hänelle. Voi toista. Onneksi kaveri tuli hetken päästä pelastamaan juopuneen ystävänsä häpeältä.

Saamme kiittää Alexandraa myös siitä, että hän teki kaksivuotispäivästämme ikimuistoisen. Hän pyysi meidät tanssimaan esiintymislavan eteen siksi aikaa, kun lauloi meille Bryan Adamsin Heavenin vuosipäivämme kunniaksi. Minä hölmö menin liikuttumaan niin paljon, että jouduin pyyhkimään kyyneleitä vaivihkaa Ukkelin paitaan. Hittolainen kun pitää olla niin herkkä.. Alexandra myös kutsui itsensä laulamaan häihimme jos menemme joskus naimisiin. Ihan mahtavaa! Kiitos Alexandra! Ja kiitos Jonathan, prinsessa Victoria, Riku-heppaa muistuttava patsas, Luigi ja Mario plus muut kumppanit, sekä ennen kaikkea kiitos Ukkeli ihanasta reissusta! Tätä parempaa ei voisi olla.

Ruotsalainen Riku

Mitä kävi!?

Kesääni kuului Maajussin morsiamen polttareiden lisäksi myös toiset polttarit, jotka sujuivat riemukkaasti muun muassa private shoppingin, tankotanssin ja mökkeilyn merkeissä. Syödäkin polttareissa toki piti, mutta koska otin viikonlopun aikana yhteensä vain muutaman valokuvan, ei edes sapuskoista löydy todistusaineistoa blogiin lisättäväksi.

Voin kuitenkin kertoa että Ravintola Vespan alakerta on ihanan tunnelmallinen ja siellä olisi voinut viipyä pidemmänkin tovin hyvän ruoan ja viinilasillisen äärellä. Aikataulu painoi kuitenkin päälle ja hilppaisimmekin pian ruokailun jälkeen Forumin Vilaan privaattishoppailemaan kuohuviinilasi toisessa ja vaahtokarkki toisessa kädessä.

Vespassa söin ravintolan nimikkomenun, joka sisälsi antipastolautasen, tattirisottoa, sisäfileepihvin sekä marengilla kuorrutettua appelsiini-passionhedelmäkakkua. Varsinkin risotto, jälkiruoka sekä antipastolautasen prosciutto ja meloni olivat herkkua. Sen sijaan pääruoan vuohenjuusto-perunarösti oli hieman kummallinen myös muiden kuin minun mielestäni. Se oli hippasen kuivahkoa ja maustettu jollakin ei-niin-hyvällä mausteella/yrtillä, jota en kuitenkaan tunnistanut. Muuten kaikki neljä annostani olivat herkullisia, eivätkä muutkaan tuntuneet valittavan omista sapuskoistaan.

Ruokailun ja shoppailun jälkeen menimme vielä drinkeille taannoin haukkumaani Kampin Memphisiin, jonka pisteet nousivat tämän vierailun myötä. Meille oli varattu iso nurkkapöytä ja mukava tarjoilija kantoi pöytäämme vesikannuja sekä drinkkejä tilaustemme mukaan. Laaja mojito-valikoima sai minut pauloihinsa ja valitsinkin listalta yhden makoisan kuuloisen mojiton.

Omani lisäksi myös muiden mojitot olivat kuulemma hyviä ja naapurin mansikkamargaritakin maistui siltä miltä pitikin, kun törkkäsin pillini pahaa aavistamattoman Tepan drinkkiin. Ei vaan, ihan sovussa maistoimme toistemme drinksuja, vaikka kummallisten ihmissuhdekuvioidemme takia jotkut saattavat olettaa meidän olevan verivihollisia, ja ehkä parasta viihdettä onkin katsella muiden kummastuneita reaktioita heidän kuullessaan mitä kautta oikein tunnemme toisemme. Tapanamme on myös repiä tilanteesta erittäin huonoa huumoria ja mökilläkin hekottelimme keskenämme erinäisille asioille, joita on turha edes yrittää selittää tässä.

Sunnuntaina vuokramökiltä lähdettyämme menimme vielä Ellin perheen takapihalle lojumaan hikisen kuumaan heinäkuun aurinkoon. Odottelimme siippojamme saapuvaksi toisen osapuolen polttareista ja virkistäydyimme välillä puutarhaletkusta suihkuavan veden alla. Pian miehet saapuivatkin toiset enemmän ja toiset vähemmän väsyneinä, ja näin oli taas yksi kesän mahti viikonloppu tullut päätökseensä.

Perjantai, nämä laulut on kaikuja Tillikasta..

Viime heinäkuu oli minulle töiden kannalta raskas. Pyöritin käytännössä katsoen koko osastoamme työkavereiden ollessa lomalla, ja voin kertoa että töitä oli niin paljon että pinna meinasi olla välillä kireällä, vaikka suhtaudun yleensä työasioihin tyynen rauhallisesti, enkä muutenkaan hermostu helposti. Asiaa ei myöskään auttanut se, etteivät kesät ole alallamme suinkaan rauhallisinta aikaa vaan melkeinpä päinvastoin. Myös kolmenkymmenen asteen helle toi omat haasteensa hikisessä toimistossa raatajalle.

Eräänä aamuna kasaantumaan päässyt stressi purkautui viiden minuutin tärinäitkuna, jonka jälkeen olo oli niin paljon parempi, että hihittelin loppupäivän yksin työhuoneessani typerille asioille. Jemmailin hyräillen papereita piiloon laatikkoon etten näe kuinka paljon minulla on vielä töitä tehtävänä, ja nauraa hekottelin omille typerille jutuilleni. Hieman kyllä tunsin oloni pipipääksi ja kalenterissakin lukee kyseisen päivän kohdalla "tänään minusta tuli hullu", mutta pääasia kai että stressi helpotti edes hetkeksi.

Voitte varmasti uskoa että meikäläisen valtasi aikamoiset riemun tunteet viimeisenä perjantaina ennen kollegan paluuta töihin. Olimme varanneet Ukkelin kanssa pöydän Kampin Don Corleonesta ja kirmasin sinne hameen helmat hulmuten heti töistä vapauduttuani. Oi onnea!

Alkuun otimme yhteiseksi Il Tagliere -nimisen annoksen, joka sisältää italialaisia leikkeleitä ja juustoja, grillattuja leipiä sekä paahdettuja ja marinoituja kasviksia. Nam. Pelkkä tämä olisi riittänyt sammuttamaan nälän, mutta pakkohan meidän oli maistaa vielä ravintolan kuuluisia pastojakin.

Carbonara, hyvää..

Ukkelin pasta, vielä parempaa..

Itse valitsin perinteisen pasta carbonaran, sillä en osaa tehdä sitä itse. Hyväähän se oli, mutta Ukkelin pasta oli vielä parempaa. Annoskateus iski siis ja pahasti. Jos muistan oikein, Ukkelin valitsema annos oli penne-pastaa, broileria, paprikaa, tomaattia, mascarponea ja basilikapestoa sisältävä Penne alla Coppola.

Ruokailun jälkeen haimme viereisestä Kaakaopuusta pienen rasiallisen maailman parhaita suklaakonvehteja ja istahdimme terassille herkuttelemaan niillä ja lasillisilla valkoviiniä. Työkiireiden helpottuminen, perjantai, kaunis kesäinen päivä ja hyvä seura johtivat lopulta siihen, että löysimme itsemme Malmin Tillikasta Vilukissan ja Tukan kanssa hoilottamasta karaokea. Ja meillä oli ihan hullun hauskaa. How säälittävää is that?

Kotimaan matkailua

Viimeksi kun yritin muistella tiiviisti kesän tapahtumia kirjoitin kilometripostauksen yhdestä vaivaisesta päiväreissusta Tallinnaan. Nyt olisi kuitenkin tarkoitus ihan oikeasti tiivistää yhteen postaukseen useampi kesäinen päivä, jotta saan nopeammin rästipostaukset ihmisten ilmoille, ja voimme ryömiä suruisin mielin koloihimme syysmasistelemaan. Vai miten se nyt meni..

Naantalin kylpylästä ajoimme Ukkelin kanssa juhannusviikonlopun viettoon Mäntyharjulle. Ensimmäisen yön vietimme Ellin perheen mökillä ja toisen yön Ellin perheen emäntäpuolen lapsuuden kodissa. Kiitos kovasti yöpaikoista sekä mahtavasta seurasta ja kaikesta. Oli mahtijuhannus ja mökkielämä saunoineen, huusseineen sekä järveen pulahduksineen ihanaa! Harmittaa ihan vietävästi ettei meillä ole enää omaa mökkiä.

Juhannukseen kuului olennaisena osana grillaus ja makkaraa tulikin vedettyä muutaman päivän sisään niin paljon, ettei ihan hetkeen enää tehnyt mieli grillata makkarakavereita. Aamupalaksi makkaraa, välipalaksi makkaraa, lounaaksi makkaraa ja iltapalalla makkaraa. Ja sinappia päälle.

Paikallisessa huoltoasemamyymälässä evästystä etsiessämme Ukkeli sai hyvän idean: Ostetaan eineshyllyltä pullamössöhampurilaisia ja grillataan ne! Oikeasti, ihan mahtava idea silloin kun makkaran haukkaaminen alkaa tympiä, mutta aika tai jaksaminen ei riitä minkään vaativamman ruoan tekoon. Hampurilaisen pihvi- ja sämpyläosasto grilliin, kastiketta rapeaksi paahtuneiden hamppariosasten väliin ja hyvää tulee. Ja pitihän se yksi pieni makkarakin ottaa vielä lautaselle..

Mainitsin aiemmin kohdanneeni kesällä kolme pelkoani. Ehkä kamalin niistä yllätti meidät Mäntyharjun muuten niin ihanalla mökillä. Teimme Ukkelin kanssa ennen aitassa yöpymistämme ötökkätarkastuksen, emmekä löytäneet kärpäsiä, hyttysiä emmekä muitakaan öttiäisiä jotka voisivat häiritä uniamme. Siispä pää tyynyyn ja uneen.

Ja mitä vielä, aamusella heräsimme molemmat kärpäsen pörinään ja huidoimme unenpöpperöisinä uniamme häiritsevää lentoeläintä. Siinä vaiheessa kun Ukkeli mietti ääneen onkohan tuo kärpänen sittenkin ampiainen minä sukelsin turvaan makuupussin sisään ja vinguin siellä ampiaiskammon vallassa. Aitan ovi auki ja aivan oikein: Kärpänen olikin ampiainen, joka tajusi onneksi sujahtaa oven raosta vapauteen. Mutta hyi kamala mikä ajatus: Nukuin koko yön pienessä tilassa ampiaisen kanssa. Hyihyihyihyi. Onneksi se ei pistänyt.

Naantalin ja Mäntyharjun lisäksi olen kotimaanmatkaillut tänä vuonna myös Alastarolla. Siellä sijaitsee sellainen rata tiedättekö, sellainen jolla ajetaan autolla tosi kovaa. Radan välittömässä läheisyydessä on paljon vuokramökkejä, ja yhteen niistä köpsähdimme eräänä lauantai-iltana grillaamaan, saunomaan ja istumaan iltaa kavereiden kanssa. Seuraavana päivänä olisi autoklubin ratapäivät ja siellä tulisin kohtaamaan kolmannen pelkoni: moottoripyöräkypärän.

Ei siellä oikeasti näin synkkää ja rumaa ollut, tämä vaan sattuu olemaan ainut kuva jossa ei näy ihmisiä.

Älkääkä yhtään naurako siellä, moottoripyöräkypärän päähän laittaminen on kamalan pelottava ajatus ahtaan- ja suljetunpaikankammoiselle, enkä ole vielä tähän päivään mennessä uskaltanut laittaa sellaista itse päähäni. Sitten kun se on päässä ja naama nököttää turvallisesti aukon kohdalla, ei ole mitään hätää, mutta kypärän laittaminen ja pois ottaminen on ihan liian pelottavaa.

Jaa että miksi sellainen piti sitten tunkea päähän (tai siis Ukkelin piti tunkea se päähäni)? Kaikista tyhmistä peloistani huolimatta rakastan yhtä melko yleistä pelon aihetta, nimittäin vauhtia. Kovaa vauhtia! Niin kovaa vauhtia kuin vaan pääsee!! Mikään ei ole hauskempaa kuin istua moottoriveneen keulassa iskän huristaessa hirmuvauhtia isoissa aalloissa, hihittää reilua ylinopeutta ajavan auton penkillä moottoritiellä (paitsi että kuka nyt sellaista tekisi, siitähän saa sakon) tai laukata täyttä vauhtia hevosella pitkin peltoa. Myös vuoristoratojen ja moottoripyörien kyydissä on kivaa.

Alastarolla pääsinkin Ukkelin veljen auton kyytiin radalle, ja siellä oli sääntö, että kaikkien autossa olevien pitää laittaa kypärä päähän. Se pelotti, onneksi Ukkeli auttoi ahdistavan kapistuksen päähäni. Kun kypärä sitten oli päässä, pelko muuttui riemuksi ja kohta huristelimmekin jo kovaa vauhtia radalla. Se auto paukkui, meni vinossa ja meni KOVAA, ja se oli ihan saiiiiraaan kivaa! Joku kysyi Ukkelilta pelottaakohan minua olla auton kyydissä, mutta mitä vielä, minähän nautin siitä!

Alastarollakin piti luonnollisesti syödä, joten testasimme moottoriradan kahvion. Pojat hotkivat makkaraperunoita ja minä söin pitakebabin. Hyvää oli, parempaa jopa kuin keskiverto makkaraperunat tai pitakebab. Plussaa tulee myös siitä että annokset olivat ISOJA.