Punaisen pizzat

Kuopijo

Reippaille pikku automatkailijoille tuli Kuopion kohdalla nälkä. Eikä mikään ihme, olihan sitä ennen huristeltu monta tuntia Keravalta Kaaviin, käyty katsomassa mihin muutama (väärä) tie vie, ihmetelty autoa, vaihdettu siihen talvirenkaat (paitsi minä, joka hyödyllisenä ihastelin lumisia maisemia sillä aikaa kun miehet konttasivat hangessa) ja tehty autokaupat mukavan letkeää murretta puhuvan kaverin kanssa. Jossain vaiheessa matkaa mahamme alkoivat vihjailla ruokavajeestaan pienoisella murinalla ja kurinalla.

Kuopioon siis, pikkuteitä pitkin tietenkin, ettei vaan mentäisi suorinta ja nopeinta reittiä. Autot tien sivuun ja mitä tahansa ravintolaa etsimään. Ensimmäiseksi löytämämme Kotipizza oli niin pieni ja kämäisen näköinen että skippasimme sen suosiolla. Kun päätä käänsi toiseen suuntaan, kiinnittyi nälkäisen matkustajan katse Rosson kylttiin. Sinne siis ja pizzaa tilaamaan.

Minä ahmin antaumuksella Ernestoa, josta löytyy kinkkua, pepperonisalamia, tonnikalaa, tomaattikastiketta ja juustoa. Taisin varastaa palan myös ukkelin tulisesta Hot Pueblosta, joka sisältää häränlihaa, sipulia, jalapenoa, barbecuekastiketta, juustoa ja mustapippuria.

Täytyy sanoa, että vaikka nälkä oli niin kova, että mikä tahansa olisi maistunut hyvältä, on Rosson pannupizzat aiempienkin kokemusten mukaan yllättävän maukkaita ja täyttäviä. Isosta nälästä huolimatta jaksoin syödä vain melkein kolme palaa neljästä, joten uskoisin että isommankin ihmisen isompi nälkä helpottaa Rosson pannupizzan avulla.

"Minä lähden Pohjois-Karjalaan

vaihdan farkut verkkarihousuun.

Kotiseudulle Pohjois-Karjalaan

juon kaljaa auringon nousuun."

(Leevi and the Leavings - Pohjois-Karjala)

Vien sut kesään

Se näyttää aivan pinaattikeitolta vaan hahaa, eipäs olekaan sitä! Turhaan keitit kananmunan päälle ja otit lusikan esiin, sillä tämä ei ole pinaattia tai keittoa nähnytkään!

Olin taas kerran hyvin laiska ja erittäin säästäväinen, enkä jaksanut tallustaa työpäivän jälkeen kauppaan. Oli siis kaapintyhjennysruoan aika! Taas kerran, kylläpä keltaisessa keittiössä nyt improvisoidaan.. Kaapin tonkimisen jälkeen pöydällä möllötti:

- pala fetajuustoa
- puolikas kurkku (kuorittuna ja siemenet poistettuna)
- 6 tai 7 valkosipulinkynttä
- persiljaa
- valkosipulioliiviöljyä
- valkopippuria

Nämä kaverukset kun surauttaa sauvasekoittimella tohjoksi, syntyy levitettä, joka näyttää pinaattikeitolta, mutta on paljon valkosipulisempaa, raikkaampaa, kylmempää, suolaisempaa ja paksumpaa. Tämä maistuisi kuumana kesäpäivänä ihanalta vaikkapa dippinä kasvisten kera, tai miksei leivänkin päällä, kuten alla olevassa kuvassa. Valkosipulia tässä oli minun makuuni tarpeeksi, joten normaalin ihmisen kannattaa ainakin puolittaa valkosipulin määrä.



Seuraavana päivänä tohjon loppu katosi naamaani jääsalaatin kera, ja oli kuulkaa niin kesäinen maku ja tunnelma, että ei muuta kuin bikinit päälle ja rannalle! Harmi ettei laituria oltu vielä laskettu ja jokikin oli hieman liian jäinen, jotta olisin voinut pulahtaa uimaan. Aurinko kuitenkin paistoi ainakin vielä kaksi tuntia sitten, joten kyllä se kesä on jo tulossa, uskokaa minnuu!


Tänään

"Muistatko kun tammikuussa seisoit yksin pysäkillä
yhden aikaan yöllä pakkasessa palellen.
Tulin luoksesi ja sanoin ettei linja-autot enää kulje
vaan kerroit että tässä turhaa seiso en
vaan odotan kesää.
--
Niin huomenna taas mennään kalliolle uimaan kahden
minä tahdon nämä päivät yksin jakaa kanssas sun.
Laineet lyövät veneen reunaan istut vieressäni hiljaa
minä mietin mistä löysit aikataulun kun sinä odotit kesää"
(Yö - Vien sut kesään)


Huomenna

Belgialaisia, onko heitä?

Pikaisen googletuksen perusteella belgialaiseen ruokakulttuuriin kuuluu olennaisena osana olut, suklaa, rasva, peruna, kalat ja äyriäiset sekä koirat. Jälkimmäisiä otuksia ei kylläkään löydy lautaselta, vaan omistajansa vierestä omaa koirien ruokalistaa tutkimasta. Koiraystävällistä kansaa siis nuo belgialaiset, joista neljäsosa ei oikeastaan edes ole belgialaisia, vaan intialaisia, pakistanilaisia, turkkilaisia, kreikkalaisia ja muita siirtolaisia.

Jäljelle jääneet kolme neljäsosaakin kansasta jaetaan joko hollanninkielisiin belgialaisiin tai ranskankielisiin belgialaisiin, ja onpa pieni harhaantunut osa saksankielisiäkin belgialaisia. Kukaan ei siis ole rehellisesti ja pelkästään belgialainen. Mitä vikaa tuossa maassa on? Onhan suomalainenkin mieluummin ihan vain suomalainen kuin vaikkapa suomenruotsalainen.

Belgialainen ruokakaan ei oikeastaan ole belgialaista, vaan hyvinkin suurelta osin ranskalaisesta keittiöstä matkittua. Siirtolaisten suuren määrän ansiosta myös etninen ruoka on Belgiassa suosiossa. Eli tiivistettynä: Belgialaiset eivät oikeastaan ole belgialaisia eikä belgialainen ruoka belgialaista. Tämäpä kiintoisaa. Täytyykin suunnata Aleksanterinkadun ja Kluuvikadun kulmaan katsomaan, onko belgialaista olut- ja seurusteluravintola Belgeäkään olemassa, vai onko koko Belgia pelkkää huijausta.

Kyllähän ravintola omalta paikaltaan löytyi ja näytti ulkotulineen sekä lämpimine väreineen niin tunnelmalliselta, että päätimme viettää Vilukissan kanssa pimenevää ja loskaista keskiviikkoiltaamme belgialaistunnelmissa. Pöydässämme paloi kynttilä (jota on mukava huitaista kaulaliinalla) ja tunnelma oli muutenkin kotoisa ja lämmin. Hyvältä vaikutti siis ainakin tähän asti.

Tilasin parilahärkää, johon kuuluu 200 gramman pariloidun härän pihvin lisäksi punaviinikastiketta, valkosipuli-yrttivoita, kauden kasviksia sekä peruna-pekonigratiinia. Annos katosi vauhdilla nälkäiseen mahaani, mutta ei ollut mitenkään erityisen mieleenpainuva. Maistui aivan samalta kuin pihviannokset yleensäkin eikä antanut aihetta älyttömään ruoan maukkauden hehkutukseen. Hyvää pihvi toki oli, mutta jotenkin vaan niin peruskamaa kuin vaan voi olla. Ja valkosipuli-yrttivoi, missä se oli?

Ravintolan tunnelma oli kuitenkin niin ihana, että tuhlaan mielelläni lounareita Belgessä uudestaankin, vaikkei tällä kertaa valitsemani ruoka ollutkaan kovin erikoista. Voi toki olla että mielenkiintoinen keskustelumme vyön käytöstä (älkää kysykö enempää) hämäytti huomioni pois itse syömisestä, ja näin ollen ruoka jäi toissijaiseksi asiaksi ravintolahetkessämme.

Ruokalistalta kyllä löytyi mielenkiintoisen kuuloisia annoksia kohtuuhintaan, joten kenties kun ensi kerralla valitsen jotakin epänormaalimpaa kuin pihvin, perunaa ja kasviksia, voin kehua ravintolan ruokaakin enemmän. Eihän se ravintolan syy ole, että valitsin listalta sen kaikista normaaleimman (lue: tylsimmän) annoksen.

Grande Fiesta!

Käytiinpä jälleen kerran Cantina Westissä. Tällä kertaa testasimme joka sunnuntaisen Fiesta Buffetin antimet, jotka eivät todellakaan jättäneet nälkäiseksi. Seisovasta pöydästä löytyy ainakin:



- Nachoja
- Talon Salsaa
- Guacamolea
- Creme Fraichea
- Punasipulia
- Talon BBQ-kastiketta
- Rhode Island - Kastiketta
- Jalopenoviipaleita
- Vihersalaattia
- Kurkkua ja Tomaattia
- Coleslaw-Salaattia
- Tomaatti-Chilikastiketta
- Talon leipää ja Tuorejuustolevitettä



- Vehnätortilloja
- Chili con Carnea
- Scampi-Tomaattipataa
- Chicken Wingsejä
- BBQ - Ribs
- Cajun – Vihanneksia
- Paprika - Sipulipaistosta
- Texmex- Makkaraa
- Juustokastiketta
- Kasvispapuhöystöä
- Papumuhennosta
- Cajun - Lohkoperunoita
- Cajun - Tomaattiriisiä
- Cajun Lohta
- Grillattua Kananrintaa
- Cajunpaahdettua Possun Sisäfileetä



- Kahluakakkua ja Mansikkakastiketta
- Hedelmäsalaattia ja Vaniljakastiketta
- Hedelmävalikoima

Ja sitten muutama hyödyllinen ohje seisovaan pöytään:

- kysy kokilta heti (eikä parin lautasellisen jälkeen) mitä lihaa nimetön tiskillä köllöttelijä on, sillä kyllä, se on hevosta, ja kyllä, kun tajuat tämän, olet jo aivan liian täysi syömään sitä tarpeeksi
- älä syö liikaa ajatellen että vetäsenpäs nyt sitten koko rahan edestä, sillä et varmaankaan maksanut pahasta olosta, jonka ylensyönti aiheuttaa
- älä ota perunaa, sillä sitä saa kotonakin
- ohita, kiilaa, tunge ja änge, sillä ruokahan voi vaikka loppua kesken
- tuupi varsinkin lapsia
- naura lihaville
- älä asettele ottimia nojaamaan astian reunaan vaan tiputa ne ruokaan, jotta voit nauraa seuraavalle, joka joutuu likaamaan kätensä kaivamalla lusikan soossista
- jos huomaat, että jotakin ruokalajia on vain vähän jäljellä, ota jämät lautasellesi vaikket tykkäisikään siitä, ettei vaan kukaan muu saa sitä
- yritä livahtaa ulos maksamatta

Shopskaa, tipatonta ja kiuasmakkaraa

Matkamessuviikonloppuna oli mukava muistella (jälleen kerran) menneitä etelän matkoja. Tällä kertaa muisteluvuorossa oli ensimmäinen rantalomani ilman perheen normalisoivaa seuraa, joskus vuonna O-Zone ja Dragostea Din Tei. Määränpäämme oli tuolloin Bulgarian teinihelvetti Kultahietikko ja sen riemukas Beach & Boogie -hotelli Vladislav.

Tarkennetaan nyt vielä, ettei teinihelvetti ollut tuolloin ollenkaan paha asia, sillä olimme itse kaikista ärsyttävimmät teinit Mustanmeren rannikolla. Emme kuitenkaan hypänneet parvekkeelta ja vahingossa kuolleet, kaatuneet nuotioon, tehneet tarpeitamme aurinkotuoliin tai joutuneet koomaan Beachpartyissa, kuten pari muuta hotellin asukasta oli onnistunut tekemään. Ylpeänä suomalaisena voin kertoa, että kännissä parvekkeen kautta oikaissut sekä aurinkotuolia sabotoinut olivat molemmat armaasta isänmaastamme. Ei kai kukaan yllättynyt?

Ja miten tämä kaikki liittyy ruokaan? No siten, että matkan ansiosta opin tekemään bulgarialaista shopska salaattia. Vaikeaa se ei ole, sillä shopska on melkeinpä sama asia kuin perinteinen kreikkalainen fetasalaatti. Suurin ero on se, että shopskaan feta raastetaan tai murustetaan, kun taas kreikkalaisessa salaatissa juusto ilahduttaa syöjäänsä kuution muodossa.



Paratiisihotellin shopska salaattiin tarvitset:

- salaatin lehtiä
- vihreää paprikaa
- kurkkua
- sipulia
- oliivia
- fetaa
- persiljaa
- oliiviöljyä
- balsamicoa

Pilko salaatti, paprika, kurkku ja sipuli. Tomaattiakin kuuluisi laittaa mukaan, mutta meilläpäin ei sellaista harrasteta. Heitä salaatin sekaan oliivit ja murustele fetaa päälle. Helpoiten murustelu onnistuu kokonaisen fetamötikän kanssa, en siis suosittele kuutioita tähän, ellet halua tehdä kaikesta turhan vaikeaa.

Sekoita persilja (kaupan pakastealtaasta löytyvät persiljakuutiot käyvät oikein hyvin jos tuore ei kiinnosta), oliiviöljy ja balsamico. Öljyä saa olla hieman enemmän kuin balsamicoa. Bulgarian hikinen, karvainen ja isomahainen kokki (ah, muistan hänet vieläkin..) maustaa salaatin vielä suolalla, mutta meillä keltaisessa keittiössä ei harrasteta sitäkään.



Iltaruoaksi teimme ukkelin kanssa hieman raskaamman sarjan sapuskaa. Kiukaalle ilmestyi nimittäin jälleen kiuasmakkaraa. Hyväähän se toki on, mutta panee hieman miettimään, että kuka hemmetin urpo tekee tipattoman aikana kiuasmakkaraa, johon lurautetaan puoli pulloa olutta? Entäs se toinen puolikas?!? Ei, sitä EI juoda, vaan ylijääneelle oluelle käy näin:


Syvälle sydämeen sattuu..

Makkaran kanssa samassa foliopaketissa muhi rehuosastoa edustavat paprika, pari sipulia sekä tietenkin myös kaikkiin ruokiin kuuluva valkosipuli. Mausteeksi lurahti hieman grillimaustetta ja taisipa tippa öljyäkin karata joukkoon, vaikken sen tarpeellisuudesta menekään takuuseen. Olut kun riittää mehevöittämään makkaran lisäksi kasvispuolenkin, mutta toisaalta, eipä tuosta öljylurauksesta haittaakaan ollut.


Rehuosasto

"Vladislav, baby don't hurt me
don't hurt me, no more"
(Haddaway - What is love eli tuttavallisemmin Vladislav)

Handmade Treats

Joku nimeltä mainitsematon Martina on jo ehtinyt napsia muutaman suklaan suuhunsa

Vaikka katse on jo kevääseen, täytyy vielä ihan pikkiriikkinen hetki muistella joulua, jolloin luokseni saapui eräs ihana pieni rasia. Kyseessä on Fazerin pinkki Handmade Treats, joka sisältää 12 aivan järjettömän ihanaa suklaakonvehtia. Näitä kun pari mussuttaa, on jo päässyt suklaataivaaseen.

Jos saisin valita (ja saanhan minä, ainakin yleensä), saisin, söisin ja ostaisin aina suklaahimon iskiessä mieluummin muutaman täydellisen makuisen suklaakonvehdin kuin hotkaisisin koko suklaalevyn tai kaksi kerralla. Vaikka esimerkiksi Kaakaopuun irtokonvehdit tulevat kalliimmaksi kuin pari suklaapatukkaa, maksan mielelläni pienestä luksuksesta pari euroa enemmän. Hitot taantumasta, lamasta ja muusta yleisestä kuolemasta. Kyllä nyt jokainen voi välillä ottaa sen neljännenkin kalapuikon arkea ilostuttamaan. Ei se voi olla niin pienestä kiinni.

Iloisen hihkaisun aihe suklaarasiaa tonkiessani olivat myös nuo ihanat pinkit paperit, jotka ympäröivät jokaista pikku konvehtia. Vaikkei värillä olekaan yhtään mitään merkitystä maun kannalta, tuo piristävä pinkki paperi vielä pienen ekstraluksuksen suklaahetkeen. Ainoa ongelma on, kun haluaisin säästää konvehteja useampaa herkutteluhetkeä varten, mutta toisaalta en malttaisi olla maistamatta vielä yhtä. Ja jos vielä toisenkin ottaisin.. Ja kyllähän nyt kolmaskin menee siinä sivussa..

Katse kevääseen

Nyt kun talven kohokohta joulu on ohi, on aika alkaa odottaa tulevaa kevättä ja kesää. Parin kuukauden päästä on jo paljon valoisampaa ja lämpimämpää, ihmiset iloisia ja pisamaisia ja katupölykin saattaa jo kirvellä silmissä ainakin täällä etelässä. Sitä odotellessa..

Keväisiä fiboja sain myös kaapintyhjennyspastastani, jota minun ei alunperin pitänyt edes tunkea tänne blogiin. Pastasta tuli kuitenkin vahingossa niin hyvää, että on pakko ikuistaa reseptin tapainen itselle muistiin.

Kevään makuiseen pastaan tarvitset:

- spaghettia

- purjosipulia

- mustia oliiveja

- pinaattia (pakastettuja, yksi sellainen neliö)

- valkosipulia

- chili-limeöljyä (tai ehkä just ja just joku muukin öljy voi käydä)

- sitruunaa

- sitruunapippuria

Laita spaghetit kiehumaan. Pilko ja huuhtele purjo. Pilko myös oliivit, jos olet urpo mennyt ostamaan kokonaisia. Lurauta pannulle riittävästi öljyä, heitä purjo, oliivit, pinaatti ja puristimen läpi ängetty valkosipuli pannulle tirisemään suht miedolle lämmölle, ettei vaan mikään pääse kärtsäämään pahaksi.

Kun pannulla alkaa näyttää valmiilta, tai kun spaghetit ovat kiehuneet, purista sitruunamehua reilulla kädellä rehujen päälle. Nouki pannulle tipahtaneet siemenet pois. Mausta sitruunapippurilla, heitä spaghetit mukaan pannulle ja sekoita rehut ja pasta noin niin kuin suunnilleen sekaisin. Syö ja laske kuinka vähän päiviä on kevääseen.

Taannoinen Juha Tapion konsertti on ilmeisesti elämäni kohokohta, niin monta kertaa olen sen täälläkin maininnut. Säälittävää? Jep. Ja silti pitää työntää tähän taas ote eräästä kaljupään biisistä, jossa myös kevääseen katsotaan. Kahdesta puusta tulee mieleen ystäväni Vilukissa, joka oli minun lisäkseni toinen alle 40-vuotias konsertissa istuja. Ja kaipa me ollaan myös vähän kuin kaksi vanhaa puuta elämän pituisen ystävyytemme kanssa.

"Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja kestää joka tuulen ja sään.
Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja jossain alla maan
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan"
(Juha Tapio - Kaksi puuta)

Parasta

Katsokaa, ihailkaa ja olkaa kateellisia:

Maistuis varmaan sullekin

Nyt tuli kuulkaas keltaisen keittiön tähänastisen historian parasta ruokaa! Eikä tämän meriitin loistoa heikennä edes se, että keltaisen keittiön historia on toistaiseksi melkoisen lyhyt, ja ruoka syntyi vieraassa (tai ehkä jo vähän tutussa) keittiössä Keravalla. Keltaisen keittiön blogiin se kuitenkin ikuistetaan, joten keltaisen keittiön parhaaksi ruoaksi sitä myös kutsutaan. Piste.

Olimme suunnitelleet ukkelin kanssa jo jonkin aikaa ison lihaköntsän uuniin työntämistä, ja nyt kun vähäohjelmainen viikonloppu koitti, nappasimme kaupasta mukaamme hieman yli kilon kokoisen porsaan kasslermötikän. Ennen uuniin tunkemista puukotimme lihaa ja työnsimme haavoihin tuoretta chiliä sekä valkosipulin kynsiä noin puolen valkosipulin verran.

Riittääköhän tämä varmasti kahdelle?

Tarpeeksi valkosipulia että varmasti maistuu

Niin hyvää ja niin kermaista

Lihamötikän kaveriksi teimme valkosipulikermaperunoita sekä uunissa paahdettuja kasviksia. Perunat viipaloitiin vuokaan, piilotettiin sekaan yhden valkosipulin murskatut kynnet, kaadettiin kermaa päälle ja maustettiin chilivalkosipuliöljyllä.

Lihan alle piilotimme pilkottuja porkkanoita, paprikaa, kesäkurpitsaa, sipulia, tuoretta chiliä sekä veitsen terän alla liiskattuja valkosipulin kynsiä. Yksi valkosipuli riittää. Kasvisten joukkoon lurahti myöskin chilivalkosipuliöljyä sekä pippuria.

Työnsimme kaikki kaverit uuniin samaan aikaan, ja annoimme muhia niin kauan, kunnes paistomittari kertoi kasslerin olevan valmista. Ennen lihan leikkaamista annoimme sen vetäytyä vartin verran mahojen muristessa ja kuolan valuessa suupielistämme, kunnes oli pakko käydä ruoan kimppuun ja syödä itsensä ähkyyn. Örh.

Kasvikset ennen..

..ja jälkeen uunin.

Kuten joku laskutaitoinen saattoi ehkä jo huomata, oli valkosipulia ruoassame vähintään riittävästi. Yhteensä kaksi ja puoli valkosipulia plus valkosipuliöljyä. Nam. Viime aikoina on tullut syötyä aivan liian vähän tuota valkoista ystäväämme, ja uhkaava valkosipulivaje oli korjattava ennen kuin käy huonosti.

Ihmeellistä oli se, ettemme kuulemma haisseet valkosipulille sunnuntaina, vaikka olimme tuhonneet ruokiemme viimeiset jämät vasta aamulla, ja koko edellinen ilta oli kulunut valkosipulilla mässäillessä. Täytyy varmaan alkaa kohta uskoa väitteisiin, joiden mukaan paljon valkosipulia syövien keho tottuu tuohon ihanaan ruoka-aineeseen, eikä se aiheuta enää pahaa hajua niidenkään raukkojen nenissä, jotka eivät ole ymmärtäneet nauttia valkosipulia vähään aikaan.

Irtareita!

Tamarind Heavenin Hippu haastoi minut aikakausia sitten karkkimeemiin, ja vaikka haasteeseen vastaankin pikku viiveellä, oli tämä oikein ilahduttava yllätys keltaisessa keittiössä. Irtokarkkeja, jes!

Irtareihin liittyy paljon muistoja, sillä niitä on mutustettu jo siitä lähtien, kun tämä pikkutyttö kävi talleille pyöräillessään ostamassa matkaevästä lähikiskan mukavalta tädiltä. Yksi hieman tuoreempi karkkimuisto taasen on Karhuveljeni Koda -leffasta (sarjassamme mahtavia arvontavoittoja..). Ostimme Vilukissan kanssa leffaevääksi perinteiset jättimäiset (siis todellakin JÄTTIMÄISET) irtokarkkipussit, joiden ansiosta yhden jos toisenkin pikkumuksun silmät pyöristyivät ja suupielestä alkoi valua kuolaa. Taisi jollekin tulla jopa itku ja kiukkukin kun oma karkkipussi oli paljon pienempi. Muahahahaha!

Minä olen salmiakki-ihmisiä. Jo ammoisista ajoista lähtien jauhoiset salmiakkikarkit ovat vallanneet irtokarkkipussini. Lempparini on aina ollut, ja tulee aina olemaankin, nuo vaaleat suorakaiteen muotoiset jauhoiset salmiakit. Myös jauhoveturit kelpaavat paremmin kuin hyvin.

Vaaleanpunaiset ufot ovat ihania jo pelkästään niihin liittyvien muistojen perusteella. Muistan senkin kerran kun olin himoinnut jo pitkään ystäväni kaapissa piilottelevia karkkeja. Eräänä kauniina päivänä sitten sain valita minkä tahansa karkin, ja päädyin tietenkin isoimpaan ja pitkäkestoisimpaan, eli ufoon.

Ja tuolla siunaamalla sekunnilla kun sain karkin suuhuni, vedin sen innostuksissani henkeen. Kuinkas muutenkaan. Järkyttävän yskätukehtumiskohtauksen avulla ufo liikahti hengitykseni kannalta hieman parempaan paikkaan, mutta jäi silti ikävästi painamaan kurkkuani, eikä minun auttanut muu kuin odotella että se sulaa pois. Se siitä kauan ja hartaasti odotetusta makunautinnosta.

Toinen muistoissani liihottava karkkilaatu on eriväriset remmit. Tällä kertaa videovuokraamossa oli vain punaisia remmejä, jotka ovat toki hyviä nekin, mutta musta on parasta. Yllättäen. Remmejä ostettiin yläasteaikoina ensin uimahallin kiskasta ja myöhemmin oppilaskunnan pitämästä välituntikioskista. Yhtä remmiä mutustettiin pitkään ja hartaasti, toivoen että kaverin remmi loppuu ennen omaa, muuten tulee kova himo kaverin karkkipussia kohtaan.

Salmiakkipääkallot eli pältsit kuuluvat myös parhaaseen A-ryhmään. Nuo kuvan alareunassa hengailevat pältsit eivät edusta mieleisintä laatua, sillä paras pältsi on ohuempi ja jauhoisempi. Myös samaan makusarjaan kuuluvat pyöreät ja pehmeät hymynaamat ovat ihania. Musta hymynaama voittaa ehkä jopa pältsinkin, ja se on jo jotain se.

Erilaiset colapullot kuuluvat myös suosikkeihini. Nuo vaaleanpunasiniset ovat vinhan makuisia ja tällä hetkellä ehkä colapullojen parhaimmistoa, vaikkeivät ne ole colan makua nähneetkään. Salmiakin vastapainoksi tarvitaan aina myös hieman hedelmäkarkkeja, ja tällä kertaa pussiini valikoitui hedelmätutteja.

Haaste on kiertänyt jo niin monessa ruokablogissa, että jätän haastamisen tällä kertaa väliin. Jos et ole vielä esitellyt namimieltymyksiäsi, saa haasteen napata tästä ihan vapaasti. Minä ainakin tirkistelen mielelläni myös toisten irtokarkkipusseja (sillä omani on kuitenkin aina isompi ja parempi), joten karkkikauppaan vaan kaikki kaverit!

Meemin säännöt:

1. Valitse vähintään viisi irtokarkkilaatua, jotka valitsisit oikeastikin karkkipussiisi.

2. Ota karkeista joko itse kuvat tai nappaa ne netistä ja julkaise ne blogissasi.

3. Tämän jälkeen haasta vähintään kolme ihmistä tekemään tämä meemi, ja linkkaa heidän blogeihinsa. Voit haastaa myös useamman! Koita arvata, mistä nameista he tykkäävät.

4. Halutessasi voit vielä selvittää sanallisesti valintojasi.

Ciao ragazzi!

..huudahti Punto Vistan joku (kokki? tarjoilija?) poistuessamme Kampin Kauppakeskuksen italialaisesta ravintolasta. Kävimme leikkimässä ulkomaata ennen Yes Manille höhöttelyä, ja kylläpä olikin kansainvälisyys huipussaan kun tarjoilijatkaan eivät puhuneet suomea. Italialaisen tunnelman kruunasi taustalla hoilaava Eros Ramazzotti kumppaneineen. Piu bella cosa non c'è..

Minä päätin olla ovela ja jättää tilaa leffakarkeille syömällä vain pikkuisen salaatin. Jääsalaatin (tai jonkun hänen sukulaisensa, mistä noita erottaa jos ei näe pakettia jossa se lukisi?) päällä makoilevat prosciuttosuikaleet, parmesaanilastut ja rucola maistuivat työpäivän jälkeen taivaallisilta, ja annos oli sopivan kevyt tulevaa karkkimässäilyä ajatellen. Ukkelin pastakin oli kuulemma hyvää, mutta annos oli kovin pienen näköinen.

Jos olisin iso ihminen tai isonälkäinen pieni ihminen, en menisi tähän ravintolaan syömään ainakaan vain yhtä ruokalajia, sillä maha voisi jäädä vajaaksi (vai miten sanotaan jos joku ei ole täysi?). Minulle, joka syön mieluiten usein, mutta pienempiä annoksia, annoskoko oli oikein sopiva. Muutenkin pidin tästä pienestä Italian matkasta kovasti. Ciao ragazzi!


Hän on prosciutto, jos joku ei ole vielä tavannut italialaista kinkkuystäväämme

Maailman kallein mauste

Sahramin sanotaan olevan maailman kallein mauste. Ja totta tosiaan, maksoihan pussukallinen tuota punaista höttöä Ruoholahden S-marketissakin 2,95 €. Tavallisen maustepussin sisältä löytyi vielä pienempi nuudelin maustepussia muistuttava läpinäkyvä pussi, joka sisälsi muutaman säälittävän punaisen hippusen. Tämän perusteella kilohinta tosiaan on jotakin aivan järkyttävää. Jos haluat päästä halvemmalla, ota oppia mausteen väärentäjistä, ja käytä sahramin sijaan jotakin näistä:

- keltainen elintarvikeväri
- paprikan suikaleet
- sipulin kuoret
- kuivattu savuliha
- värjätty sahajauho

Glorian ruoka & viini -lehdestä silmiini pomppasi espanjalainen valkosipuli-sahramikeitto, jota oli ihan pakko päästä kokeilemaan. Tuleehan siihen kokonainen valkosipuli (oujee, pakko olla hyvää!) ja sahramin avulla pääsee vähän luksustelemaan loppiaisen kunniaksi. Harvinaista herkkua keiton lisäksi on myös se, että minulla on kerrankin antaa täsmälliset ohjeet mittoineen, aikoineen ja etenemisjärjestyksineen.

Saanko esitellä: Espanjalainen valkosipuli-sahramikeitto

Tässä hän on vielä puolivälissä matkaa

- 1 valkosipuli
- purjo
- 8 perunaa
- 8 dl kasvislientä
- 2 laakerinlehteä
- veitsenkärjellinen sahramia
- 2 dl kermaa
- mustapippuria
- suolaa jos tahtoo (minä en tahtonut)

Lämmitä uuni 200 asteeseen. Leikkaa valkosipulista hattu pois niin, että pääset tirkistelemään jokaisen kynnen sisälle. Kääri valkosipuli folioon ja hylkää mytty uuniin 20 minuutiksi.

Kuori ja pilko perunat. Huuhtele purjo ja silppua sen valkoinen osa. Loput purjosta voit työntää takaisin sinne mistä se on tullutkin. Kiehauta kasvisliemi ja työnnä potut, purjo ja kuoristaan ulos pullautetut valkosipulin kynnet mukaan porisemaan. Heitä vielä laakerinlehdet ja sahrami, sahanpurut tai mitä nyt ikinä päätitkään käyttää mukaan kattilaan. Anna kiehua 20 minuuttia, tai kauemmin jos perunan palasesi ovat niin isoja, etteivät ne olleet ehtineet vielä pehmetä.

Surauta sauvasekoittimella keitto mössöksi (etsi ensin laakerinlehdet ja pelasta heidät survoontumiselta), kaada sekaan kerma ja mausta mustapippurilla (ja suolalla). Ohjeessa mainittiin että keiton voi vielä suurustaa jos tahtoo, mutta minun seokseni oli ilmankin niin paksua, että suurustamisen jälkeen se olisi muistuttanut enemmänkin perunamuussia kuin keittoa.

Ja hyväähän tästä tuli, vaikka minun valkosipuliin turtuneet makuhermot olisivat sietäneet helposti vielä toisenkin kokonaisen valkosipulin keiton mukana. Normaalille ihmiselle veikkaisin näillä ohjeilla saavutetun valkosipulisuuden olevan kuitenkin aivan riittävä.

Univiidakko

Viime viikonloppu meni aikamoisessa univiidakossa. Painajaiset valvottivat minua pientä nukkujaa pitkin öitä, mutta onneksi yövuorossa ollutta ukkelia voi häiritä kun pahat unet vaivaavat. Omituista lohtua sain myös kun kuulin naapurin kömpivän keskellä yötä kotiinsa. Enää ei pelottanut kun tiesi jonkun muunkin olevan hereillä. Jotakin hyötyä kerrostaloasumisestakin näköjään on..

Onnistuin tekemään viikonlopun aikana myös perinteiset unissaherkuttelut. Aamulla pöydällä olleesta joululahjasuklaapaketista (outs, miten pitkä yhdyssana) oli kadonnut tryffeleitä, ja yölliset suklaahetket paljasti todeksi viimeistään lattialta roskiksen suunnalta löytyneet suklaan käärepaperit. Hereillä ne yleensä osuvat roskiin..

Makealla on kummallinen vaikutus saada minut vaeltamaan luokseen yön pimeinä tunteina. En voi pitää kaapissa vierasvarojakaan, sillä vaikken edes muistaisi niiden olemassaoloa hereillä ollessani, löydän tieni kaapin perällä häämöttävän keksipaketin luokse nukkuessani. Sukuvika sanovat, mummini kun kuulemma teki aivan samaa syyttäen vaaria mansikkahillon salaa maistelusta niin kauan, kunnes heräsi eräänä aamuna mansikkahillotahrat puserolla. Eikä vaari ollut tuolloin edes kotona.

Univiidakossa seikkaili myös ukkeli, joka näki ruokaisia unia sillä aikaa kun laitoin päiväsapuskaa keittiössä. Liekö kämpässä leijaileva ruoan tuoksu aiheuttanut ruokaunia nälkäiselle yövuorolaiselle? Viikonloppuruoaksi väsäsin tonnikalamozzarellasalaattia, ravioleja, tomaattista kastiketta sekä kahta eri jauhelihamureketta.



Mureketaikinaan tarvitset:
- jauhelihaa
- lurauksen korppujauhoja
- lorauksen vettä
- kananmunaa

Anna korppujauhojen turvota vedessä ennen kuin työnnät sekaan paketillisen jauhelihaa ja kananmunan. Toiseen murekkeeseeni lisäsin sipulia, kanttarellia, chilimaustetta sekä valkopippuria, ja toiseen suppilovahveroita, kapris- ja oliivipurkkien jämät, dijon-sinappia sekä mustapippuria. On muuten vaan aika mainiota jääkaapin tyhjennysruokaa tämäkin, kaikki jämät ja purkin pohjat mukaan vaan!

Painelin mureketaikinani voideltuun ja korppujauhotettuun uunivuokaan, ja annoin sen hengailla uunin lämmössä melkoisen tovin. Kelloa en taaskaan katsonut, mutta kyllä se siellä ainakin tunnin viihtyi. Ripottelin mötikkäni pinnalle hieman korppujauhoja jossakin vaiheessa paistamista, sillä se näytti paljon kivemmalta niin. Mureke oli syömäkunnossa kun makuuhuoneen ovi narahti, ja olohuoneen läpi kohti keittiötä tallusti eräs uninen otus silmät kiinni ja kädet ojossa. Täytyihän toiselle antaa ruokaa heti, niin nälkäiseltä se näytti kurkkiessaan patoihin ja kattiloihin.

Murekkeen seuralaisena toimi kaupan valmiit pinaattiricottatäytteiset raviolit sekä valmis pastakastike, jota terästin hieman valkosipulimurskalla ja valkosipuli-chilikastikkeella. Kokkausinnostuksissani väsäsin myös salaatin, johon tuli:

- sitä vihreetä juttua

- kurkkua

- kolmea eri väristä paprikaa

- mozzarellaa (päälle luraus valkosipuliöljyä ja mustapippuria)

- persiljatonnikalaa

- mustia oliiveja

- avokadoa muussattuna sitruunamehun, valkosipulin, chilin ja mustapippurin kanssa

"Sinne kaivannut oon

univiidakkoon

sun kanssas kaksin kulkemaan.."

(Chorale - Univiidakko)

Kiltti tyttö

Olen minä siis, tai näin tuntuu olevan ainakin joulupukin tietojen mukaan. Katsokaa vaikka mitä kaikkea ihanaa pukinkontista löytyi keltaiseen keittiöön:




Tuo Glorian Ruoka & Viini putkahtelee postiluukustani koko hela vuoden, ja siitäkös tämä tyttö ilahtuikin kovasti paljon! Hullu kokki Piemontessa on jo melkein kokonaan luettu, ja veikkaanpa että tänä iltana ahmin kirjan viimeisetkin aukeamat ennen nukkumaan menoa. Pakettipaljoudesta löytyi myös arvoseteli ravintolaan, mutta sitä en kuvannut, sillä sen perusteella voi saada vihiä veljeni tarkkaan salatusta henkilöllisyydestä.

2009

Niin se vaan vuosi vaihtui keltaisessa keittiössäkin. Aatto sujui rattoisasti hääjuhlien merkeissä, mistä on todisteena yläpuolella oleva hääkakku (älkää kysykö miksi piti turvautua kaupan valmiskakkuihin), sekä kauniisti asetellut kakunkoristeet.

Makoisaa ja mukavaa siis oli, tosin paljon pelätyiltä silmävammoilta ei aivan täysin säästytty. Sen siitä saa kun videokuvaa maasta nousevaa rakettia ja kallistaa raketin kohotessa myös sitä kättä, jossa on avattu karpalolonkero. Onneksi tämän järkiteon suoritti se osapuoli, joka ei meikkaa, muuten olisi mennyt naama muuhunkin sotkuun kuin hieman juomaiseksi.

Sen sijaan että laittaisin tähän epätarkkoja, pimeitä tai muuten vaan hieman epäonnistuneita kuvia hääsapuskoista (kuka jaksaa keskittyä kuvaamiseen kun on nälkä, ruokaa edessä ja morsiankin pitäisi vielä ryöstää?), liitän pari riviä eräästä biisistä, jota on uusienvuosien lisäksi hoilotettu erinäisissä muissakin tilaisuuksissa (terveisiä Perisille ja mikrofonille!). Hoksasinpa muuten juuri, että biisin alku sopii aika tosi hyvin tähän viimeisimpään uudenvuoden aattoon.

"Osaan sanoo kymmenellä kielellä kiitos (grazie, gracias.. mut ei merci),
osaan hyvää uuttavuotta toivottaa,
mutta aamuöisin loistavaa tähteä (tai planeettaa) en kiinni saa.."
(Jonna Tervomaa - Rakkauden haudalla)